Jutut

Ahola-Valon aarteet odottavat löytäjää

Tunnelma on kuin Indiana Jones -elokuvasta Kadonneen aarteen metsästäjät, jonka pysäyttävässä loppukohtauksessa varastomies työntelee liitonarkkia tuhansien muiden samalta näyttävien pahvilaatikkojen joukkoon suunnattomassa tehdashallissa.

Hämeenlinnassa elämänsä viimeiset vuodet viettäneen Aleksanteri Ahola-Valon (1900-1997) perintöä vaalii Valola-säätiö, joka on säilyttänyt arvokkaan kokoelman kokonaisuutena yhdessä paikassa Vanajantie 10:n tiloissa. Lisäksi hänen elämäntyötään tekee tunnetuksi Ahola-Valon itse vuonna 1983 perustama Elpo-yhdistys.

TAITEILIJAN ELÄMÄ oli Hämeenlinnassa julkisuudessa viimeksi tapetilla vuonna 2005, kun Kaija Juurikkala ohjasi Ahola-Valon Koulupojan päiväkirjoihin perustuvan elokuvan Valo. Sitä ennen Miniteatteri oli dramatisoinut kolme näytelmää, jotka pohjautuivat samaisiin teoksiin. Sitten koittikin pitkä hiljaisuus, vai koittiko?

– Toimintaa on koko ajan, mutta olemme näkyneet muualla kuin Hämeenlinnassa, Elpo ry:n puheenjohtaja Risto Suvanto kertoo.

– Pidämme toki täällä edelleen kokouksia ja Vanajantiellä on käynyt vieraita sekä tutkijoita. Jouni Kiiskinen teki Ahola-Valosta väitöskirjan ja käytännössä lähes asui täällä kaksi vuotta.

ELPO JULKAISI viime vuoden lopulla kaksi kirjaa. Ritva Aholan kirjoittama Uusi maa. Uusi ihminen kertoo Ahola-Valon vaiheista nuoressa Neuvostoliitossa vuosina 1917-1933 ja taiteilijan humaani maailma hengittää Sinikka Haapasen teoksessa Runon valo. Lisäksi Saana Saarinen julkaisi kirjan Tapasin Tolstoin (Finn Lectura), jota yhdistys oli osaltaan synnyttämässä.

– Ahola-Valo tapasi Tolstoin lisäksi henkilökohtaisesti muiden muassa Leo Trotskin, Ilja Repinin, Maksim Gorkin, Marc Chagallin ja Gallén-Kallelan, Suvanto luettelee.

– Hän oli myös mukana Sergei Eisensteinin elokuvassa Panssarilaiva Potemkin ja näki monia historiallisesti tärkeitä tapahtumia hyvin läheltä.

YHDISTYS TOTEUTTI Opetusministeriön tuella Ahola-Valon taidenäyttelyn Ilja Repinin museossa Terijoella elo-syyskuussa, jonka jälkeen valokuvina toteutettu kokonaisuus matkasi Petroskoihin ja Sortavalaan. Näyttely oli esillä myös Suomi-Venäjä kulttuurifoorumissa Petroskoissa ja Helsingin Työväenliikkeen kirjastossa.

Koulupojan päiväkirjä -sarja on myös edistymissä ja sen viides osa on lähes valmis. Materiaali on kaikkiaan kahdeksaan teokseen ja uusin niistä sijoittuu vuoteen 1912.

VALOLA-SÄÄTIÖLLÄ oli museo- ja näyttelytila Verkatehtaalla 2000-luvun alussa, mutta muun muassa korkea vuokra ajoi kokoelman pahvilaatikoihin Vanajantielle. Hämeenlinnan kaupunki on antanyt säätiölle vuokratukea, jota ilman arvokas omaisuus tuhoutuisi.

– Emme ole luopuneet toivosta, että tämä kulttuurillisesti merkittävä kokonaisuus saataisiin joskus museoon, Suvanto sanoo.

– Kysymys on oikean kumppanin löytämisestä, sillä museointi vaatii huomattavan taloudellisen panostuksen, eikä yhdistyksellä ole siihen rahaa.

Ahola-Valon elämäntyön arvo on siis toistaiseksi ollut lähinnä taiteilijoiden, tiedemiesten ja harvojen aiheeseen vihkiytyneiden tiedossa.

– Maalarina hänestä ollaan monenlaista mieltä, mutta graafikkona hänet tunnustetaan aivan alan huipuksi, Suvanto kertoo.

– Mitä hänen perimmäiseen ajatusmaailmaansa tulee, niin siihen perehtyminen vaatii aika paljon ponnistelua.

Viime vuoden lopussa yhdistyksessä oli 49 jäsentä monilta eri elämänaloilta. Porukkaan kuuluu muiden muassa entinen ministeri ja maaherra Kaarina Suonio.

– Yleensä jäsenet ovat Ahola-Valoon jossain vaiheessa törmänneitä ihmisiä, jotka ovat huomanneet hänen jutuissaan jujua ja järkeä. Minulle tämä on intohimo ja homma, jonka koen tärkeäksi.

– Venäjällä ollaan hänestä nykyään hyvin kiinnostuneita ja Juurikkalan elokuva oli jostakin ihmeellisestä syystä valtava menestys Intiassa.

Menoinfo