Jutut

Elintilaa

Perjantaina menin jo neljättä kertaa Koskelalle katsomaan, miten keittiöremontti edistyi. En muuten olisi mennyt, mutta hän soitti ja sanoi tarvitsevansa apua.

Pitäähän kaveria jeesata.

Tummanvihreä rintamamiestalo oli pahaenteisen hiljainen. Pressun reuna vain lepatti tuulessa katolla mietiskelytornin reiän kohdalla, ja jostain syvältä talon uumenista kuului hiljaista kilkutusta kuin hopeasepän pajasta.

Ovikello ei toiminut, eikä koputuksellakaan ollut vaikutusta. Lepatus ja kilkutus jatkuivat.

Ulko-ovi ei ollut lukossa. Menin sisään. Puhaltimet olivat vaienneet ja kadonneet. Ilmeisesti Koskela oli palauttanut ne vuokraamoon tarpeettomina, kun rakenteet olivat kuivuneet.

Keittiön ja puolen makuuhuoneen kohdalla oli lattiassa yhä aukko, josta näkyi kellarisaunaan ja pesuhuoneeseen. Vain osa pääkerroksen koolingeista ja ulkovuoraus olivat jäljellä.

Seurasin kilkutusta kellarin portaisiin. Ääni katkesi, ennen kuin ehdin alas. Sitten kuului varovaista naputtelua ja risahdus, kuin tulitikku olisi raapaistu.

Kellarikäytävää valaisi johdon varassa katosta riippuva alaston hehkulamppu. Se heilahti ilmavirrasta, kun Koskela ryntäsi käytävän perältä minua kohti ja karjaisi:

– Lanka palaa!

– Mikä ihmeen lanka? kysyin.

– Tulilanka! Alta pois!

Koskela syöksyi ohitseni rappusiin. Tempauduin mukaan, mutta ehdin nähdä vilaukselta käytävän päähän, missä rätisevä tulilanka katosi kiviseinän koloon.

Olimme yhä portaikossa, kun räjähdys ravisutti taloa. Horjahdin naamalleni betonirappusiin, ja Koskela teki saman yläpuolellani. Rappausta rapisi päällemme. Ihme kyllä seinät ja katto kuitenkin kestivät.

– Mitä hittoa sä oikein puuhaat? kysyin Koskelalta heti, kun olin päässyt kontalleni, sylkenyt enimmät laastinpölyt suustani ja varmistunut siitä, ettei talo ihan heti romahtaisi niskaani.

– Rupesin tossa odotellessa vähän laajentamaan elintilaa, Koskela vastasi muina miehinä.

– Etkö sä tajua, että koko talo voi romahtaa?

– Se mihinkään romahda. Ton seinän takana on vankka peruskallio. Se kestää ikuisesti. Vaikka hautais ydinjätteitä.

– Joko sä oot tilannut niitä?

– Vasta tuli mieleen koko idea…

– Heitä se hiiteen sieltä. Eikös sun pitänyt rempata keittiötä eikä räjäytellä kellaria? Eikös Kirsi ja muksut tule Pärnusta jo ylihuomenna?

– Ei kun mä sain päivän lisäaikaa. Niillä on siellä niin kivaa, että ne tulee vasta maanantaina.

Huokasin raskaasti.

– No sittenhän sulla ei ole mitään hätää.

– Ei niin… Mistä toi palaneen käry tulee?

Seurasimme hajua eteiseen ja huomasimme, että sähkökaappi oli tulessa. Koskela ryntäsi keittiöön hakemaan vettä ja putosi kellariin. Minä hain kuistin nurkasta sammuttimen, vedin sokan irti ja suihkutin sähkökaapin sammuksiin.

Talo meni pimeäksi. Avasin ulko-oven tuuletusta varten, menin ulkoa kajastavassa valossa keittiön kynnykselle ja huikkasin alas:

– Koskela! Ootko sä hengissä?

– Nippa nappa… Onneksi mä putosin patjakasan päälle. Nilkka vaan nyrjähti…

– Mikai sulla muuten oli patjakasa pesuhuoneessa?

– Ne putosi sinne, kun vinttikomerosta hajos lattia edellisessä räjähdyksessä.

Katsoin ylöspäin. Niinpä olikin hajonnut. Lastenhuoneen lattiakin oli uhkaavasti notkolla.

– Ja sä vaan räjäyttelet lisää!

–– En mä enää, Koskela sanoi. – Vesijohto tais haljeta.

Katsoin kellariin kännykkäni valossa ja näin, että Koskela oli oikeassa. Pesuhuoneen ja kellarikäytävän välistä oli kaatunut seinä. Sen takaa näkyi käytävän pää, johon oli auennut ammottava aukko kivijalkaan ja sen takaiseen kallioon, kuten myös ulkoseinää myöten nousseeseen vesijohtoon. Vettä suhisi sekä kellariin että pihalle.

– Missä sulla on päähana? kysyin.

– Tuolla mistä seinä on hajonnut. Toivottavasti hana on säilynyt…

Ihme kyllä päähana oli säilynyt, ja ihme kyllä Koskela löysi siihen avaimenkin alle puolen tunnin.

– Vesilaitokselta saattaa joku tulla kohta ihmettelemään, ennustin.

– Antaa tulla, ei meillä pelätä! Koskela vakuutti.

– Ton mä kyllä uskon. Mistähän se sähkökaappipalo sai alkunsa?

– Ehkä mun ei olis pitänyt teipata sitä automaattisulaketta päälle. Mutta kävi hermoille, kun se jatkuvasti räpsi pois ilman mitään syytä…

Koskela taisi huomata ilmeestäni, ettei kannattanut selitellä enempää. Tai sitten hän säikähti räsähdystä, joka kuului yläpuoleltamme. Välikatto oli notkahtanut hieman lisää.

– Tohon pitää panna teräspalkki tueksi kellarista saakka, Koskela sanoi. – Mulla on onneksi autotallissa muutama pätkä, mä vuokraan hitsausvehkeet ja hitsaan ne yhteen ja…

Siinä vaiheessa lähdin kävelemään.

Kunpa vain olisin ymmärtänyt pysyäkin poissa.

Jatkuu heinäkuussa…

Asiasanat

Artikkeleita

joulukuu 2018
ma ti ke to pe la su
« marras    
 12
3456789
10111213141516
17181920212223
24252627282930
31