Jutut

Tapani Baggen maaliskuun tarina: Hautajaiset

Koskela kiskoi minut ylös pedistä ja raahasi laivan baariin. Kirveen ja Koskelan keikka oli alkamassa. Olin nukkunut kuutisen tuntia, ja vainajan omaiset olivat näköjään ryypänneet koko sen ajan. Koskela sysäsi minut heidän pöytäänsä, jonka keskellä seisoi visakoivuinen tuhkauurna.

Baarissa oli huomattavasti enemmän nuorta väkeä kuin tulomatkalla. Ehkä he odottivat Kroko Teetä. Kirveen ja Koskelan esitykseen he eivät juuri kiinnittäneet huomiota.

Kun Kirves oli laulanut ja Koskela soittanut Oi mutsi mutsin, kuten omaiset olivat etukäteen pyytäneet, kysyin naisilta:

– Vainajako oli sitten stadista?

– Perseestä Alpo oli, leski sanoi.

– No ei ihan, äiti korjasi.

– Mutta lähitienoolta. Mä tiedän, kun sen synnytin.

– Mutsi tarkoitti niinku kuvainnollisesti, tytär tarkensi.

– Joka tapauksessa me heitetään kohta faijan tuhkat mereen.

– Turha maksaa hautapaikasta tai hautajaisista, leski sanoi.

– Lutkiin siltä meni fyrkkaa ihan tarpeeksi, ja ne siltä vei hengenkin.

– Yksinään ne nainen oli, äiti huomautti.

– Tai siis Alpon kanssa, mutta ei siinä muita naisia ollut.

– Ei sillä kerralla, leski myönsi.

 

Aamupäivällä samat ihmiset olivat vielä kehuneet, miten hieno poika, mies ja isä vainaja oli ollut. Nyt totuus tuli ilmi. Tai sitten viina puhui. Ainakin se haisi. Yhdessä eri-ikäisten naisten hajusteiden kanssa se oli vähällä viedä minulta tajun, vaikka olin juonut pelkkää kahvia.

Olin sentään manageri, vaikkei minulla sinä iltana ollutkaan managerin tehtäviä. Tai niin luulin, kunnes Koskela tuli tauolla sanomaan:

– Mä lupasin, että sä managerina meet hoitamaan hautajaisseremoniat kannelle.

– Mitkä ihmeen seremoniat?

– Kippaat tuhkat laidan yli, ei kai siinä sen kummempaa.

Samasta puusta veistetyt vaaleat, tyylikkäät ja humalaiset naiset katsoivat minuun odottavasti. Visapuinen uurnakin näytti katsovan minuun lukemattomilla oksanreikäsilmillään.

Etukannella oli tunnelmaa. Laiva keinui enemmän kuin baarissa tai käytävillä olin huomannutkaan. Tyrsky löi jalkoihini ja oli pyyhkäistä minut laidan yli. Tartuin henkeni hädässä ovenkahvaan ja huusin naisille:

– Mennään peräkannelle!

Onneksi tuhkauurna oli vielä lesken käsissä.

Onnistuin kampeamaan itseni takaisin aulan puolelle ja sulkemaan oven.

Peräkannella oli hieman rauhallisempaa. Laiva kyllä keinui samalla lailla kuin keulassakin, mutta pärskeet menivät enimmäkseen laivan sivuilla ohitsemme.

Sain uurnan käsiini ja sanoin:

– Olemme kokoontuneet hautaamaan tänne Alpo…

Leski huusi sukunimen korvaani myrskyn ja laivan koneiden jylyn ylitse. Toistin sen ja jatkoin:

– Lyhyestä virsi kaunis. Haluaako joku muistella vainajaa?

– Alpo oli hyvä poika, äiti sanoi.

– Hieno mies, leski vahvisti.

– Huippufaija, tytär jatkoi.

Avasin kannen ja ravistelin tuhkat uurnasta laidan yli.

– Mereen pitää sinun jälleen menemän.

Tuulenpyörre tarttui tuhkiin ja heitti ne omaisten kasvoille. Minäkin sain osani.

 

– Alpon kosto, Koskela arveli, kun olimme palanneet baariin.

Kroko Teen keikka herätti yleisön. Alpon tytär lähti Kroko Teen hyttiin. Kirveen ja Koskelan toisen keikan jälkeen Kirves lähti tuoreen lesken matkaan, ja Alpon äiti kysyi mimulta, halusinko tulla hyttiin katsomaan hänen miehensä uurnaa.

– Mä pidän sitä aina mukana. Armas oli pyhimys, ja uurna on komee. Aitoa uushopeeta.

Kieltäydyin kunniasta, mutta Koskela ei. Vartin päästä Koskela tuli hyttiimme järkyttyneen näköisenä.

– Sähän olit nopee, sanoin.

Koskela huitaisi kädellään kuin pirua olisi karkottanut. Ääni värähti, kun hän sanoi:

– Pitkäänkö yhtä uurnaa nyt kattoo, vaikka olis kuinka komee ja uushopeinen?

Enempää Koskela ei sinä iltana enää puhunut.

 

Aamulla menin hyvissä ajoin buffaan. Olin jo melkein syönyt, kun Koskela liittyi seuraani ilman mitään ruokia tai juomia. Hän näytti taas järkyttyneeltä.

– Ketäs sä nyt oot säikähtänyt? kysyin.

– Tätä, Koskela sanoi ja veti selkänsä takaa tuoreen Ilta-Sanomat, jonka kannessa komeili minun valokuvani ja iso teksti: OLETKO NÄHNYT TÄTÄ MIESTÄ?

Jatkuu huhtikuussa…

Menoinfo