Jutut

Tapani Baggen marraskuun tarina: Huussi

Kuva: Future Image Oy

Pari kuukautta ehti kulua rauhallisesti ilman Koskelaa. Ehdin jo tuudittautua turvallisuuden tunteeseen, mutta tietenkin se oli ennenaikaista.

Eräänä kauniina ja kuulaana marraskuun päivänä Koskela kaappasi minut Hiacen rämäänsä linja-autoaseman kulmalta, juuri kun olin menossa kirjastoon.

– Mun pitäis palauttaa tää kirja, yritin vielä ja näytin kassiani.

– Se on jo myöhässä.

– Niin oon mäkin, Koskela sanoi, painoi kaasua ja pyyhkäisi Paasikivenkadulle vasempaan päin punaista.

Taksikuski väisti meidät nipin napin ja soitti torvea.

– Mistä sä nyt oot myöhässä? erehdyin kysymään.

– On marraskuu ja minusta näkee sen, Koskela vastasi.

Katsoin Koskelaa. Oli helppo myöntää, että hän oli oikeassa.

Koskela vetosi:

– Mun pitäis saada perhe tilalle jouluksi, mutta kunnostus on vielä vähän kesken. Mä tarviin apua.

– Etkö sä vois palkata jonkun, joka osaa?

– Ei mulla on rahaa. Mä joudun tyytymään suhun.

– Eikö multa kysytä?

– Et kai sä nyt kaveria jätä pulaan? Mäkin oon aina auttanut sua.

– Vaikka kuinka oon kieltänyt.

– No, autatko sä mua vai autatko sä mua? Koskela tiukkasi ja jäi tuijottamaan minua.

Olimme vähällä ajaa Pohjantähden talon seinään. Väänsin väkisin rattia sivusta, ja Koskelakin havahtui seuraamaan tietä.

– Pakko kai mun on suostua, sanoin.

– En mä halua kuolla vielä 57-vuotiaana.

Koskela kääntyi onnellisen näköisenä ja ojensi käsiään minua kohti, joko halatakseen tai kuristaakseen.

– Pidä ne kädet ratissa! komensin.

– Mistä siellä tilalla nyt kiikastaa?

Ihme kyllä Koskela totteli ja vastasi kysymykseeni:

– Sontaruuma on täynnä. Täytyy tyhjentää. Ja on siellä kaikkea muutakin pientä.

– No sen mä uskon. Onneksi mulla on vain melkein parhaat vaatteet.

Matkalla poikkesimme Tokmannille, mistä Koskela haki turhaan Andy-pesuainetta.

– Mitä sä sillä? kysyin.

– Eihän Andya ole valmistettu enää vuosikymmeniin.

– Etkö sä muista? ”Andyssa on voimaa, Andyssa on ammoniakkia. Se suorastaan räjäyttää lian pois!”

– Mainosten orja.

– Älä sä mulle ala…

– Jos nyt vaan ostat jotain pesuainetta.

Ihme kyllä Koskela taipui sillä kertaa tahtooni.

 

Huussin sontaruuma oli todellakin täynnä. Kasa ylettyi aivan aukon reunoille saakka, ja sitä oli sysitty sivuunkin. Koko ruuma oli täytetty ääriään myöten.

Huussi sijaitsi piharakennuksen päässä ja tyhjennysaukon eteen oli varastoitu kovettuneita betonisäkkejä, ravistuneita kattohuopakääröjä, pari ruosteista piikkilankarullaa ja kostunut dynamiittipötkö.

– Tässä on näköjään nallikin valmiina, Koskela sanoi dynamiittipötkö kädessään.

– Heitä se pois, et sä sillä mitään tee, sanoin.

Ja kaduin heti sanojani.

Koskela nimittäin kerrankin totteli minua. Kirjaimellisesti.

Hän viskasi vettyneen pötkylän sontaruumaan, ja tapahtui ties mikä kemiallinen tai psykofyysinen reaktio. Dynamiitti räjähti.

Paineaalto heitti Koskelan ja minut pitkälle männikköön. Pamaus vei minulta kuulon, mutta ei hajuaistia. Valitettavasti. Räjähdystä seurannut sade oli nimittäin kaikkea muuta kuin kukkaistuoksuinen tai puhdistava.

Koskela oli singahtanut vähän pitemmälle kuin minä, iskenyt päänsä honkaan ja hukannut tajunsa. Kun sain hänet läpsittyä hereille, hän tinttasi minua nyrkillä leukaan. Se sattui, mutta avasi kätevästi korvani.

– Onnistuihan se sulta ilman Andyakin, sanoin.

Koskela tuijotti piharakennuksen päätyä, jossa vielä muutama hetki sitten oli ollut huussi.

– Niin mikä?

– Sä räjäytit lian pois. Samalla tosin meni huussikin säpäleiksi ja sontaruuman sisältö levis pitkin maisemaa.

Koskela sulki hetkeksi suunsa. Sitten hän avasi sen taas, katse täynnä tarmoa.

– Täytyy rakentaa uusi. Sä varmaan jeesaat mua?

Purin kieltäni niin että veri tirskui.

Asiasanat

Menoinfo