Jutut

Tapani Baggen marraskuun tarina: Janis

Sunnuntaiaamuna Pete, fiikus ja minä pääsimme putkasta. Tuore sulhanen Pete hoippui käytävälle yhä smokki päällään, mutta paita oli kaukana valkoisesta ja vyötärönauha kadonnut, solmuke roikkui rintataskusta ja naama oli mullasta mustana, oikea silmäkulma muutenkin. Hän haisi vanhalta viinalta ja valkosipulilta ja piteli päätään vasemmalla kädellä.

Oikeassa kainalossaan Pete puristi fiikusta, joka oli hukannut ruukkunsa ja osan juuristaankin. Jäänteissä roikkui vielä multapaakkuja, mutta lehdet olivat pahasti lurpallaan.

Minä seurasin johtajaa. Vaatteeni olivat jo suurimmaksi osaksi kuivuneet, mutta viinanhaju ei ollut lähtenyt niistä mihinkään.

– Virpi ja Koskela odottaa meitä parkkipaikalla, Pete sanoi saatuaan puhelimen taas päälle ja tarkistettuaan viestit.

Siellä he odottivat, Koskelan Volvossa. Taivas oli harmaa ja vettä tuli kuin hautajaiskohtauksessa. Pete meni fiikuksineen takapenkille ihan yhtä krapulaisen Virpin viereen. Hääpuvun Virpi oli vaihtanut farkkuihin ja huppariin.

Virpi heitti fiikuksen saman tien pihalle omasta ovestaan. Pete yritti mennä perässä, mutta Virpi veti oven kiinni. Käsinoja kumahti Peten päähän.

– Auuh! Pete ulvaisi pää vaimonsa sylissä. – Julma nainen. Erottaa mut rakkaimmastani ja lyö vielä ovella päähän.

– Sä vietit jo hääyön ton fiikuksen kanssa. Eiköhän se riitä.

– Kenes kanssa sä sen vietit? Pete havahtui ja yritti nousta.

– Lepää sä nyt vaan siinä, Virpi sanoi. – Mennään mun kämpille. Mä annan Koskelalle soittopalkkion.

– Mitä sä sille annat? Pete kysyi ja yritti taas nousta.

– Matkailuauton, Virpi sanoi ja kolautti Peteä olkalaukullaan takaraivoon.

Laukussa taisi olla jotakin kovaa, koska Pete vaipui takaisin vaimonsa syliin ja vaikeni toistaiseksi.

– Mihin Kirves jäi? kysyin Koskelalta, joka sompaili Volvoaan ulos satamasta.

– Laivalle keräämään voimia paluumatkaa varten ja odottamaan poikaansa, sitä räppäriä.

– Kroko T, vai mikä se oli.

– Just. Niillä on diili laivayhtiön kanssa, ja Kirves sai mut samaan sopimukseen. Me soitetaan baarissa kaksi kolmen vartin settiä illan mittaan, ja Kroko T vetää yhden. Mä saan ihan rahaa siitä. Ja oman hytin ja safkat.

– Mitäs Kirves tykkäs, kun sä vaihdoit sen palkkion matkailuautoon?

– Ei se välittänyt. Se oli arvannut, ettei Peteltä ja Virpiltä kuitenkaan fyrkkaa heru… Sä muuten haiset hirveeltä.

– Minkä mä sille voin, sanoin. – Ei mulla ole vaihtovaatteita mukana. En mä arvannut, että mä joudun risteilylle.

– Mulla on salikamppeet tuolla takana, saat lainaks. Käyt Virpin kämpillä suihkussa.

 

Riiassa oli komea historiallinen keskusta, mutta me ajoimme rapistuvien neuvostolähiöiden ohi rannikon tuntumassa kulkevalle kuusikaistaiselle pikatielle, joka Virpin mukaan oli latvialaisten kymmenen minuuttia Amerikkaa.

– Jos Latviassa tehdään elokuva, täällä kuvataan varmasti joku kohtaus. Paitsi jos se on suomalaistyylinen synkistely, sellaseen tää ei sovi.

Puolen tunnin matkalla sade lakkasi ja aurinko plkisti pilvien takaa. Virpin kämppä oli uudehko kaksikerroksinen hirsihuvila meren rannalla lähellä Jürmalaa. Hiekkaranta, komeita lehmuksia, omenapuutarha, vihreää nurmikkoa, kukkaistutuksia.

– Janis tykkää istutella kukkia ja hoitaa omenapuita. Tai tykkäs.

– Eikö enää? kysyin.

Virpi pudisti varovasti päätään. Hiuskaan ei heilahtanut kiiltäväksi lakatusta kampauksesta.

– Se sai just elinkautisen murhasta. Sille ei anneta puutarhakaluja käteen vielä moneen vuoteen.

– Kenet se murhas? Koskela kysyi.

– Meidän puutarhurin Jomaksen. Janis luuli, että meillä oli suhde.

– Eikö teillä sitten ollut?

– Ei kai, kun meillä oli, Pete sanoi, riuhtaisi itsensä istuma-asentoon ja tarttui päähänsä kaksin käsin. – Virpillä ja mulla siis. Mä olin Janiksen kanssa samassa tanssibändissä.

– Oliko Janis se pianisti? minä tarkistin.

– Joo, Virpi sanoi. – Ja hanuristi ja koronkiskuri. Se on kätevä käsistään, hyvä käyttämään työkaluja.

– Onko toi se matkailuauto? Koskela kiinnostui.

– On. Mä haen avaimet sisältä, Virpi sanoi ja nousi autosta, heilautti kättään minulle. – Tuu mukaan, jos haluut sinne suihkuun.

– Mee vaan, mä tuon sulle sit kuteet tuolta takaa, Koskela sanoi.

Hän oli jo iskenyt silmänsä armeijanvihreään GAZ 66 -kuorma-autoon, jonka ruostepilkut saivat näyttämään maastokuvioiselta. Auton takaosa muistutti kulmistaan pyöristettyä konttia, jossa oli sivuilla pienet ikkunat kanttausten kohdalla. Ikkunoista ei näkynyt sisään, mutta ainakin renkaissa oli ilmaa.

– Se on kasinelonen, ajettu vasta kolme miljoonaa kilometriä, Pete kertoi. – Oli meillä keikka-autona ennen kuin Janis joutui kiven sisään.

– Mut eikös se oo Janiksen auto?

– Se on mun nimissäni niinku talokin, Virpi sanoi. – Ei Janis voi omistaa mitään, kaikki menis kuitenkin korvauksiin.

Koskela ja Pete jäivät potkimaan renkaita. Virpi päästi minut hirsihuvilaan ja otti auton avaimet eteisen naulakosta, viittasi kädellään portaisiin.

– Suihku on yläkerrassa. Siellä on pyyhkeitä kaapissa.

 

Kiipesin kiitollisena yläkertaan. Huvilan sisustus oli kaikkea muuta kuin hillitty. Itämaisia mattoja, paljon kultaa ja punaista ja pieniä koriste-esineitä, mutta myös karhuntalja ja hirvenkallo sarvineen. Yläkerran takan yllä komeili jopa ihmisen pääkallo kuin paraskin metsästystrofee. En ollut ihan varma, oliko se aito vai muovinen, eikä tehnyt mieli mennä kokeilemaan. Keskellä otsaa oli pyöreä rosoinen reikä.

Riisuuduin ja menin suihkuun. Ainavalmiin sähkösaunan jätin väliin, vaikka se olikin komea ja ikkunasta näin, että Koskelalla riitti ihmettelemistä matkailuautossa ja sen sisustuksessa.

Suihkun jälkeen kietaisin valkoisen froteepyyhkeen vyötärölleni ja ajattelin mennä katsomaan takkahuoneen jääkaapista aamupalaa. Alkoi vähän hiukoa.

Kun astuin ovesta takkahuoneen puolelle, tajusin ensimmäisenä sikarinsavun, joka tunki paksuna nenääni. Sitten huomasin lihaksikkaan kaljupäisen sikarinpolttajan, joka rötkötti verkkarit jalassa ja T-paita päällä punaisessa nahkanojatuolissa takan edessä.

Mies piteli oikeassa kädessään lyhyitä oksasaksia ja katseli minua kuin miettien, mistä kohdasta aloittaisi karsimisen.

– Mä kuulin, että Virpi meni taas naimisiin, mies sanoi ja nousi yllättävän ketterästi jaloilleen. Hän puhui myös yllättävän hyvää suomea. – Mutta en mä olis uskonut, että se ihan tommoseen tyytyy.

– Ootko sä Janis? kysyin, kun mies lähti lähestymään minua oksasaksia naksutellen. – Eikös sun pitäis olla vankilassa?

Mies nyökkäsi. Hän hymyili ohuesti, pysähtyi eteeni ja katsoi minuun oksasaksia pitkin.

– Pitäis kai. Ja mä voin luvata, että mä meen sinne takas. Heti kun mä oon hoitanut täällä hommani…

Nielaisin. Pelkäsin tietäväni, mikä Janiksen homma olisi.

 

Jatkuu joulukuussa…

Artikkeleita

joulukuu 2018
ma ti ke to pe la su
« marras    
 12
3456789
10111213141516
17181920212223
24252627282930
31