Jutut

Tapani Baggen huhtikuun juttu: Kadonneita

Päätyykö rikoskirjailija löysien puheiden takia taas putkaan?

OLETKO NÄHNYT TÄTÄ MIESTÄ? kysyttiin Ilta-Sanomien kannessa. Tekstin alla oli minun tärähtänyt valokuvani ja alaotsikko: Kuuluisa kirjailija kadonnut.

– Vai kuuluisa, ihmettelin.

– Iltiksessä kaikki on aina kuuluisia tai pahamaineisia, Koskela sanoi.

– Musta toi on parempi vaihtoehto.

– Mitä muuta siinä lukee?

Yritin kiskaista lehden Koskelan kädestä, mutta hän työnsi käteni sivuun ja luki ääneen sisäsivuilta:

– ”56-vuotiaan rikoskirjailijan epäillään tietävän jotakin 50-vuotiaan hämeenlinnalaisen IT-konsultin katoamisesta. Lauantaina aamupäivällä tuhoutui konsultin omakotitalo räjähdyksenomaisessa tulipalossa kohta sen jälkeen, kun kirjailija oli lähtenyt kotoaan juuri siihen osoitteeseen. Räjähdyksessä katosi jäljettömiin konsultti sekä hänen autonsa.”

Poliisi kuulemma tutki asiaa, mutta tutkimusten tässä vaiheessa tutkinnanjohtaja ei halunnut paljastaa enempää. Kaikkia asiasta tietäviä pyydettiin ottamaan yhteys Hämeen poliisiin.

– Volvo muuten jäi sinne Jürmalaan, Koskela tajusi.

– Etkä sä sanonut mitään!

– Istu nyt alas ja lopeta se kailotus, komensin Koskelaa. Ohikulkijat ja lähipöytien väki alkoivat jo vilkuilla epäluuloisesti meihin päin.

– Muuten mä päädyn kohta taas putkaan. Etkö sä oo pitänyt mitään yhteyttä vaimoos matkan aikana?

– Akku loppui jo ennen Helsinkiä, eikä mulla ollut laturia mukana. Etkö sä oo ite pitänyt omaan vaimoos?

– Kännykkä otti nokkiinsa siitä menomatkan viinakylvystä ja vaikeni.

Koskela ei enää kuunnellut. Hänellä oli jo uusi huoli:

– Mitähän Kirsi sanoo, kun se lukee että mä oon kadonnut?

En osannut arvata. Mietin vain, mikä minua odottaisi kotona. Tai olisiko minulla ylipäätään enää kotia.

Koskela haki itselleen kahvia. Ei kuulemma ollut nälkä. Kahviakin hän särpi hajamielisesti ja sysäsi lopulta kupin puolityhjänä pois edestään.

– Mun elämäni on ohi, hän sanoi varmana asiastaan.

– Entäs mun sitten? kysyin.

– Mikäs poikia närästää näin aamutuimaan? Kirves kysyi pöydän viereltä aamiaistarjotin kädessään.

– Sopiiko liittyä seuraan?

 

Lupaa odottamatta Kirves työntyi Koskelan ohi ja laski tarjottimensa ja lännenhattunsa pöydälle. Tarjottimella oli lautanen kukkuroillaan munakasta ja pekonia, toinen papuja ja paistettuja vihanneksia ja kolmas sämpylöitä päällisineen. Hän kävi heti ruoan kimppuun. Kahvi ja appelsiinimehukin kelpasivat.

– Mihin sä lesken jätit? kysyin.

– Sinne se jäi hyttiin paklailemaan naamaansa. Mulla oli nälkä, mä sanoin että tuu perässä.

– Tolla on poliisit perässä, Koskela sanoi ja näytti minua.

– Mitäs menit katoomaan, sanoin.

– Itekin katosit! Ja kadotit mun Volvoni!

– Mitä te nyt höpötätte, aikuiset miehet? Kirves kysyi.

Koskela antoi lehden. Kirves luki jutun samalla kun ahmi aamiaistaan, katsoi sitten meihin. Hän pureskeli suunsa huolellisesti tyhjäksi ennen kuin sanoi:

– Pikkujuttu. Mulle sattui tällaista aikoinaan jatkuvasti. Ei kyllä selvin päin niin kuin teille. Mutta mä tiedän, mitä pitää tehdä.

– No mitä? Koskela ja minä kysyimme yhteen ääneen.

Jatkuu toukokuussa…

Menoinfo