Jutut

Keikka

Koskela kohotti viskilasia minun ja Aimo Kirveen mukana, kippasi sisällön suuhunsa ja pärskähti.

– Kylmää teetä!

– Jääteetä, täsmensin.

– Mulla on keikka, Kirves sanoi ja kohotti stetsoniaan ohi kulkevalle hääpukuiselle naiselle. – En mä voi ruveta dokaamaan.

– Ymmärrän, sanoin.

Koskelakin nyökkäsi, mutta näytti happamalta.

Koskela ja minä olimme laivalla matkalla Riikaan, koska halusi ostaa halvalla hyvän asuntovaunun Saksasta.

Hääpukuinen nainen unohtui katsomaan meitä ja käveli pylvästä päin, horjahti Kirveen syliin istumaan.

– Kato Aimo! nainen sanoi tajuttuaan missä oli. – Tiesitkö että sulla on tänään keikka?

– Tiedän, Kirves sanoi. – Hääkeikka.

– Tiesitkö… Tiesitkö että mä… että mä oon morsian?

– Arvasin tosta puvusta, Kirves sanoi.

– Eikö ookin hieno. Tiesitkö… Tiesitkö että… että mä oon vähän hiprakassa?

– En olis uskonut, Kirves sanoi.

Nainen yritti nousta, mutta horjahti kontalleen lattialle.

– Karmee aallokko tänään…

– Siltä näyttää, Kirves sanoi. – Pitäiskö sun vähän rajoittaa?

Nainen oli nousemassa, mutta kääntyi Kirveeseen päin ja horjahti kyljelleen lattialle.

– Rajoittaa… Mitä mun pitäis rajoittaa?

– No vaikka dokaamista.

– Myöhästä jo, nainen sanoi, piti lattiasta kiinni kaksin käsin ja nauraa räkätti kuin paremmallekin vitsille.

– Mitä Petekin sanoo? Kirves kysyi.

– Se mitään sano. Se sammui jo hyttiin.

Yllättäen nainen onnistui nousemaan. Hän huojui hetken Kirveen edessä ja sanoi sitten:

– Soita ekaks se Perutaan häät.

– Perutaanko ne?

– Ei kai nyt enää. Pappi ja bändi on jo täällä, safkat ja juomat varattu ja suku ja kaverit laivalla. Mä haen taxfreesta seriffin, pitää saada Pete heräämään. Tai sit mä juon itteni Nizzaan.

– Nizzaan?

– Vai oliks se Cannesiin? Sillä suunnalla kuitenkin.

– Se lausutaan känniin, huomautin.

Nainen kääntyi minua kohti, mutta matkalla hänen katseensa osui viskilasitarjottimeen pöydällä. Hän otti tukea Koskelan olkapäästä ja alkoi kiskoa paukkuja tarjottimelta.

– Ne on… Koskela aloitti.

– …viskiä, jatkoin kiireesti.

Nainen ei sanonut mitään, tyhjensi vain loput kolmisenkymmentä lasia putkeen ja ähkäisi jokaisen jälkeen asiantuntevasti. Lopulta hän kiitti röyhtäisemällä ja taputti Kirvestä olkapäälle.

– Perutaan häät. Muista.

– Totta kai, Kirves sanoi.

Kun nainen oli kadonnut, väljästi ottaen kaupan suuntaan, kysyin Kirveeltä:

– Aiotko sä soittaa sen?

– En mä soita. Mä laulan. Mulla on kitaristi mukana.

– Missä?

– Hytissä, Kirves sanoi ja sipaisi surullisen näköisenä partaansa. – Se on se sulhanen.

– Oho, Koskela havahtui. – Sä tarviit varmaan uuden kitaristin.

– Uuden pään mä tarviin. Ei olis ikinä pitänyt suostua tähän keikkaan. Mutta Pete vannoi, että se oli lopettanut dokaamisen. Morsiamen takia. Se oli kuulemma raivoraitis.

– Raivo ehkä, raittiista en tiedä, sanoin. – Mutta ei hätä ole tämän näköinen. Se on ton näköinen.

Osoitin Koskelaa sormellani.

– Miten niin? sekä Kirves ja Koskela kysyivät yhteen ääneen.

– Koskela osaa soittaa pianoa.

– Enkä osaa, Koskela kiisti. – Ja mistä mä täällä muka saan pianon?

– Laivalla on sähköpiano, Kirves tiesi. – Niin mulle ainakin väitettiin.

 

Ja niin Koskela päätyi säestämään Kirvestä keikalla. Ohjelmisto koostui kuulemma Kirveen vanhasta hitistä Alligaattorista sekä uuden levyn biiseistä, joista minä olin sanoittanut nimikappale Taksimiehen. Se perustui Kirveen omiin ideoihin ja siihen, että hän oli toiminut taksirenkinä ennen kuin hänestä tuli laulaja.

Keikkaa odotellessa katsastimme piskuisen lavan baarin nurkassa ja tsekkasimme saundit. Minä toimin testikuulijana. Baariväelle Kirves esitteli minut roudariksi. Saimme aterian talon puolesta.

Keikka meni mainiosti. Ei Koskela mikään koskettimien virtuoosi ollut, mutta hän osasi kappaleet ulkoa ja Kirves lauloi niin hyvin, ettei kukaan valittanut. Yleisön mielenkiinto sitä paitsi kohdistui lähinnä hääpariin, joka selviytyi seremoniasta toisiaan tukien mutta alkoi heti sen jälkeen sättiä toisiaan niin, että oli jotakuinkin sama mitä Kirves lauloi. Kukaan ei kuitenkaan kuullut, ennen kuin morsian sammui sohvannurkkaan ja sulhanen aloitti silmäpelin sohvan päässä nuokkuvan fiikuksen kanssa.

Viimeisen hitaan jälkeen kävin kehumassa muusikoita ja kysymässä Kirveeltä, paljonko keikasta oli luvattu maksaa.

– Viissataa, mutta silloin Peten piti soittaa ite. Nyt vois vaatia kaheksansataa, kun piti palkata pianisti lennosta.

Lupasin hoitaa asian sillä aikaa, kun Kirves ja Koskela toipuisivat keikasta. Kaikkea sitä tulee luvattua.

Kirves lupasi ylentää minut manageriksi, jos homma sujuu. Koskela lupasi hakata minut, jos karkaan rahojen kanssa.

– Mihin mä täältä laivalta karkaan? ihmettelin.

 

Jatkuu lokakuussa…

Artikkeleita

marraskuu 2018
ma ti ke to pe la su
« loka    
 1234
567891011
12131415161718
19202122232425
2627282930