Kolumni: Etten ihan turhaan elänyt

Sana Mustonen Kuva: Muu
Sana Mustonen Kuva: Muu

Minä rakastan elämää. Todella rakastan tätä kaikkea. Ja jos vaihtoehtona on kuolema, minä rakastan jääkylmiä juhannuksia ja rahahuolia ja jokaista yksin, ilman rakkautta viettämääni yötä. Rakastan isoa takamustani ja kaksoisleukojani ja jopa ikuista riittämättömyyden tunnetta lapsieni suhteen.

Minä rakastan jopa sitä, että Lagunani jakohihna katkesi ja joudun taas hommaamaan jostain uuden muutaman sadan euron kotteron! Olkoon mitä on ja tulkoon mitä tulee, niin kauan kuin henki pihisee, on toivoa.

Suomessa kuolema on edelleen lähes tabu. Kaikilla se on edessä ja jengiä poistuu tasaiseen tahtiin, silti asiasta ei juurikaan puhuta. Koska sinä viimeksi mietit omaa kuolemaasi? Entä oletko miettinyt koskaan, mitä sinusta muistetaan sitten, kun sinua ei enää ole. Itkevätkö sukulaiset hautajaisissa surusta vai ilosta? Järjestävätkö oikein juhlailotulituksen, että nyt siitä päästiin, vai repivätkö murheissaan paidat päältään ja heittäytyvät kaipuussaan arkun päälle kuoppaan?

Tässä nyt on viime aikoina lähtenyt ajasta ikuisuuteen monia koko kansan tuntemia julkkiksia, Matti Nykäsestä Lindholmin Olliin ja jotenkin kuolema on tullut meitä tavallisia pulliaisia lähemmäksi. Lähellähän se pirulainen on koko aika, kun se on ohjelmoitu meidän soluihin. Ja sitten on vielä se sattuma, joka tykkää pistää lusikkansa meidän soppaamme. Viheliäinen viikatemies valvoo vierellä onnellisemmallakin hetkellä.

Itse ainakin kammoan kuolemaa. Se on niin lopullinen, julma ja tunteeton. Siksi minulla on lompakossani elintenluovutuskortti. Ei niinkään elintenluovutusta, vaan henkilökohtaista viestiäni varten. Olen kirjoittanut siihen, että jos on minkäänlainen mahdollisuus siitä, että minut voidaan pitää hengissä, letkuja ei saa irrottaa.

Lapsille olen moneen kertaan teroittanut, että vaikka olisin koomassa tai aivokuollut tai mitä tahansa, viekää minut vaikka pyörätuolissa luontoon kuuntelemaan linnunlaulua ja haistelemaan metsän tuoksua. Ja tunkekaa suuhun paahtopaistia, niin herään hetkessä. Ja soittakaa Ennio Morriconea, Elvistä ja Ghostia. Näitä samoja saa soittaa myös hautajaisissani ja voileipäkakut sinne pitää tilata ehdottomasti Tulinummesta!

Mitä minusta sitten jää kuolemani jälkeen, paitsi lapseni. Vaatekaapillinen mustia teltta-kokoa olevia vaatteita, korkokenkiä, pöllökokoelmani, sekä maksamattomia laskuja, joitakin kirjoittamiani runokirjoja ja silloin tällöin radiossa soivat sanoitukseni. Suvi Teräsniskan levyttämässä kappaleessa, johon olen tehnyt tekstin, kiteytyy ehkä se tärkein: Mutta toivon, että jälkeeni ees pystyn jättämään lapsilleni silmät, joilla näkee pimeään. Rakastan ja joka solullani elän nyt. Etten ihan turhaan elänyt.

Menoinfo