Jutut

Kolumni: Kustii polkee – Jännittäviä hetkiä postin jouluapulaisena

Sana Mustonen Kuva: Muu
Sana Mustonen

Jos postinne ei viimeaikoina ole kulkenut jouhevasti, syy ei välttämättä ole lakon jälkeisessä sumassa, vaan minussa. Kas kun rahapula tarpeeksi tökki, huomasin päätyneeni pariksi viikoksi postin jouluapulaiseksi. Minä, epäkäytännöllisistä epäkäytännöllisin ja tyystin vailla normaalia logiikkaa oleva ihminen, jolla on kaksi vasenta kättä. Kovasti kyllä töihin pyrkiessäni mainostin olevani näppäräsorminen, mikä pitääkin paikkaansa sienestäessä. Valitettavasti vaan olen saanut huomata, että postin lajittelemisessa ja sienestämisessä ei ole kyllä mitään samaa. No, molemmissa kyllä saattaa selkä rasittua. Viime päivät olenkin ollut kuin kepillä hakattu.

Olihan siinä tietysti hieman jännittävät hetket, kun ensimmäisenä aamuna hurautin sinne lajittelukeskuksen pihaan. Minä kun olen viimeksi ollut kodin ulkopuolella töissä vuonna 2004. Kylpytakissa olen saanut täällä kotona vaeltaa, syödä divaanilla (lue: huonekalujätin halvin ja paskin sohvakompleksi) viinirypäleitä (lue: jotakin taatusti persausta pullistavaa ja metabolisen oireyhtymän aiheuttavaa) ja runoilla herkän sieluni salaisuudet (lue: spontaanin kylähullun häpeämättömät mietteet) lauluiksi ja runokirjoiksi. Ja sitä ennen istuin vuosikaudet radiossa ja puhuin läpiä päähäni. Ja nyt sitten…hups…menin ihan niihin oikeisiin töihin, aamu kuudeksi, niin kuin muutkin. Seisoin siellä lastauslaiturilla ja koitin huutaa, että avatkaa nyt tämä pirun sermi, enkä tajunnut, että sen voi narusta vetämällä avata ihan itse.

Sitä kun on melkein viisikymppinen, ei ole oikein tottunut olemaan tietämätön noviisi ja siksipä tuommoisen uuden työn opettelu pistää nöyräksi. Vaikka olen kirjoittanut työkseni, huomasin siellä oikeaa lokerikkoa etsiessäni, että aakkoset ovat ihan hukassa. Muu väki työntää postia oikeisiin läpiin, kuin automaatit ja minä luettelen mielessäni aakkosia ABCD…EF… Myös näkökapasiteettini aiheutti huolta, kun kaukolaseillani näen vain kauas, mutta kun kirjeiden nimet ja osoitteet pitäisi katsoa lähietäisyydeltä. Siinäpä ensimmäisen työpäivän sitten vatkasin niitä rillejä edestakaisin, silmille ja pois, ja tunsin itseni sokeaksi kana…Sanaksi.

Mukavia työkavereita siellä kyllä on. Viitsivät vastata samoihin kysymyksiini aina uudestaan ja uudestaan. Ja kysyin minä sentään muutakin, kuin että, koska on kahvitauko ja paljonkohan tästä maksetaan. Postivierailullani oli myös yleissivistävä vaikutus. Paikallistuntemukseni lisääntyi ihan vahingossa. Ja silmätkin aukesivat: Se kirje, joka nimelläsi ilmestyy postilaatikkoosi, on kulkenut aika monen käden kautta. Ja heille, postilaisille on ollut suorastaan kunnia-asia toimittaa oikeaan osoitteeseen ihan joka hemmetin mainoslippunenkin.