Jutut

Kolumni: Onko teillä hetki aikaa keskustella autoista?

Sana Mustonen. Kirjoittaja on Rengon maaseudulla asuva iskelmäsanoittaja.

Minulla on aina ollut sellaisia autoja, että niillä on voinut huoletta ajaa vaikka minkälaisessa maastossa. Ei ole sellaista metsätietä, mihin ei Sanan autoilla olisi päässyt. Ei, ei minulla muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta mitään nelivetoja ole ollut, vaan niin romuja rotteloita, että ei niitä ole tarvinnut yhtään sääliä.

Keväällä korvasieneen mentäessä on ajettu läpi hyllyvien kurakoiden. Kesällä olen hauskuuttanut lapsia ajamalla suhteellisen kovaa vauhtia erittäin pomppuisella pikkutiellä, niin että päät ovat osuneet auton kattoon ja etujousikin mennyt poikki ja tietysti kaikista isoista lätäköistä, niin että kuravesi on roiskunut kaaressa.

Talvella olen suditellut lumessa ja rännässä ja suistunut ojiin ympäri Renkoa. Tähän ei täällä meidän suunnalla tarvita edes vauhtia, olosuhteet ovat toisinaan sellaiset, ettei itse Vatanenkaan pysyisi tiellä, vaikka on voittanut Paris-Dakarin monta kertaa.

Seppälän isännälle voisi anoa presidentiltä jotain mitalia, hänet kun on kesken kiireidensä aina hälytetty kiskomaan ojasta milloin Fordia, milloin Mazdaa, Rellua, Hondaa, Chrysleria tai Volvoa. Kiitokset hänelle!

 

Naurattaa muuten nuo merkkifanaattiset äijät, jotka ajavat koko elämänsä vain yhdellä merkillä. Joka merkillähän on omat palvojansa ja vihaajansa. Ostapa ihan mikä auto tahansa, niin heti löytyy mies, joka sanoo, että se on ihan paska. Minun autoissani ainoa kriteeri on halpa hinta ja se, että ainakin melkein pääsee perille haluamaansa paikkaan. Ja että se olisi kevyt työntää.

 

Minua ei muutama naarmu auton pellissä haittaa. Eikä haljenneet tuulilasit. Eikä ne kummalliset äänet, joita ihan jokaisessa autossani on ilmennyt. Nyt viimeksi sellainen laahaava, kun jarruttaa. Ja jotkut pakkeloivat pienimmänkin kiven iskemän! Luonnollisesti autoni sisätiloja koskevat samat säännöt, eli sääntöjä ei ole.

Kun vien autoni veljelleni tai isälleni korjattavaksi, he ihmettelevät sitä roskista ja syödyistä eväistä sekä heinästä ja puusilpusta koostuvaa sedimenttikerrosta, joka kattaa autoni lattia- ja osin myös penkkitilat. Joka kerta, kun ostan uuden muutaman sadan kotteron, sovin lasten kanssa, että tätä autoa ei sitten sotketa ja kuukauden päästä tilanne on riistäytynyt käsistä.

 

Jokin aika sitten hain Mondeollani pitkiä puukarahkoja, jotka työnsin takaluukusta sisään, ohjaamoon asti ja ajelin kotiin takaronkki auki. Jakaessani tästä toiminnosta kuvan Facebookissa, veljeni kovasti tuohtuneena kommentoi, että puunkuljetusta varten on olemassa peräkärryjä. Minä vastasin, että kun minulla ei ole peräkärryä. Pikkuveli kommentoi tämän jälkeen, ettei hänelläkään ole lentokonetta, mutta ei hän silti yritä lentää autollaan.

Menoinfo