Jutut

Kolumni: Parempi paha – Mikä erottaa hyviksen pahiksesta?

Jenni Ahtiainen Kuva: Matti Piiroinen
Jenni Ahtiainen Kuva: Matti Piiroinen

Ajatukseni pyörii kehää kuudetta päivää. Aivokemiani toimii kuin rakastuneella: kaikki mitä näen, kuulen, haistan ja maistan, liitän ne samaan ajatusketjuun.

Tällä kertaa en mieti rakkautta, vaan pahuutta. Ja kuten rakkaus, alkoi pahuuskin makuuhuoneesta.

 

Katselin suosikkisarjaani The Deucea. Se kertoo pornoteollisuuden ensiaskeleista 70-luvun New Yorkissa. Pääosan esittäjä on hyvikseksi käsikirjoitettu baarinpitäjä, joka äityy puolivahingossa mafian painostuksesta pyörittämään huorataloa Times Squarella.

Liiketoiminta kasvaa lopulta valtavaksi seksiteollisuudeksi, huorista tulee elokuvatähtiä ja sutenöörit tapetaan. Hyvän ja pahan rajapinta on häilyvä. Mafia on hyvä, poliisi on paha.

 

Vaikka kaikilla onkin omat varjonsa, uskon hyviksiin ja pahiksiin. Mielestäni erotan heidät toisistaan, vaikka se on joskus vaikeata. Kun syyttömälle aletaan vittuilla, on sitä vaikeaa hyväksyä. Kyseenalaistan mieluummin älyni ja huumorintajuni, ennemmin kuin myönnän huutelijan olevan idiootti.

Kehäni alkoi, kun Deucen baarinpitäjä pohdiskeli elämää niin ikään hyvikseksi roolitetun ystävänsä kanssa:

”Ajattelin aina, että me ollaan oma porukkamme. Pidin meitä hyvinä tyyppeinä. Ehkä kaikki maailman mulkerot kuvittelevat olevansa jotain muuta. Kuvittelevat olevansa kelvollisia.”

 

Mietin pari päivää ja kolmantena ajatus upotti. Ei ihminen halua myöntää huonoa käytöstään, vaan hän haluaa oikeuttaa sen – tavalla tai toisella. Näinhän se on.

Keksimme tekosyitä tekemillemme vääryyksille, selittelemme ne itsellemme parhain päin ja selviydymme, vaikka peilistä tuijottaisi millainen urpo tahansa.

Esimerkkinä toimikoon Hesarin julkaisema Kiinan kansantasavallan kokosivun Hongkong-propaganda ja lause, joka kiteyttää ajatukseni lähes koomisesti ”Ei ole epäilystäkään siitä, ettemme selviäisi tästä tilanteesta. Selviämme aina”. Jep, oikealla tai väärällä tavalla.

 

Neljäntenä päivänä olin jo täysin sekaisin hyviksistä ja pahiksista. Otin kaksi(toista) lasia valkkaria ja mokasin puhumalla suuni ohi. Huusin polvillani Hämeenlinnan linja-autoasemalla naama punaisena väärin ymmärretyksi tulemista kun tajusin, miten minusta olikin tullut pahis – tai siis omasta mielestäni väärinymmärretty. Olinkin itse väärässä.

Viidentenä päivänä palasin Times Squaren baaritiskille ja nyökyttelin The Deucen roolihahmoille: Ehkä me kaikki maailman mulkerot todella kuvittelemme olevamme ihan kelvollisia.

Pyysin anteeksi, mutta vieläkin kaduttaa. Vaikka idiootti löytyikin itseni sisä- eikä ulkopuolelta, oli ajatusprosessi hyvin opettavainen.

Ehkä hyviksen ja pahiksen ero onkin kyvyssä tunnistaa ne puolet itsessään, eikä vain erottaa niitä toisistaan. Tiedostaa omat mokat ja selittelyn sijaan myöntää ne.

Kuka tahansa pystyy vääristelemään totuutta, mutta vaatii paljon enemmän boolsseja olla totta.

Menoinfo