Jutut

Kolumni: Pistekirjoitusta perseeseen

Jenni Ahtiainen Kuva: Matti Piiroinen
Jenni Ahtiainen Kuva: Matti Piiroinen

”Täällä apuvälinemessuilla on väkeä kuin pipoa, ehkä. Ja tässä vieressäni olevalla pöydällä näette tinnituksen hoitoon tarkoitettuja laitteita… vai näkyykö niitä nyt tässä ruudulla ollenkaan?”, Johanna kysyy tinnituslaitteita esittelevältä Uffelta, joka käskee laskemaan kameraa aika paljonkin alemmaksi. Meitä kaikkia naurattaa, koska tilanne on koominen.

Johanna on Näköpiste Polar Print Oy:n kouluttaja, myynnin asiantuntija ja somevastaava. Hän tekee videoblogia, haastattelee ihmisiä ja selostaa messujen tapahtumia. Ja hän on sokea.

 

Olemme Pirkkahallissa Tampereella Apuväline 2019 -messuilla. Täällä kävelee vastaan ihmisiä ilman näköä, kuuloa, käsiä tai jalkoja, mutta kaikilla on mukavaa. Jokainen on juuri sellainen kuin on. Peiteltävän tarvetta ei ole.

Oma ständini on tehty puusta ja siinä on kiinni kaksitoista korvaa. Naiset ihailevat korvista roikkuvia kiiltäviä koruja, kuin herkullisia irtokarkkeja. Puhumme kuulolaitehäpeästä. Sitten eräs isä ostaa kuulokorut poliisina työskentelevälle tyttärelleen.

 

Palvelutalon hoitajat haluavat vaikunpuhdistusharjoja vanhusten kuulolaitteille, koska muuten heidän kanssaan on vaikeaa kommunikoida. Vessakopeissa on avanneyhdistyksen mainoksia ja viereisellä ständillä tietoisku vammaisten seksistä.

Täällä ei hävetä, vaan ollaan perusasioiden äärellä. Mutta silti terve ihminen voisi nähdä täällä vain rikkinäisiä ihmisiä. Työskenneltyäni autistien, kuulovammaisten ja kehitysvammaisten kanssa väitän, että se ”rikkinäinen ihminen” voi olla monta kertaa tasapainoisempi ja eheämpi kuin täysin turhaan itsestään epävarma terve ihminen.

 

Naapuriosaston messuesittelijä saattaa osastolleni nauravaisen ikäiseni naisen. Hänen kulmakarvansa ja huulensa ovat viivoiksi tatuoitu ja hiukset sivuilta ajeltu. Huomaan, että hänellä on molemmissa korvissa sisäkorvaistutteet ja kädessä valkoinen keppi. Hän kättelee ystävällisesti ja pyytää minua valitsemaan tyyliinsä sopivan korun. Kiinnitän hopeiset sulat kuulolaitteeseen.

Hän nauraa paljon kertoessaan itsestään. On opetellut lukemaan pistekirjoitusta, koska on ollut pakko. Hän haluaisi painattaa hauskoja viestejä vaatteisiin kuurosokeiden luettavaksi, muttei ole löytänyt soveliasta kohtaa, josta tuntemattomat voisivat niitä sormillaan lukea. Ehdotan persettä. Hän räjähtää nauramaan.

 

Hänen nimensä on Milla. Hänellä on Usherin oireyhtymä. ”Minultahan lähtee näkö lopulta kokonaan”, hän sanoo ja katsoo minua vähän ohi silmieni. Hän kertoo miten ilman sisäkorvaistutteita ei kuule enää mitään. Sitten hän taas hymyilee — kuulolaitteet on kyllä kova juttu.

Kuten The Bellraysin laulaja sanoi Suiston lavalla männä viikonloppuna: ”I know a lot of people who have a lot but feel like shit. And I know a lot of people who don’t have much but feel fucking good”.

Kirjoittaja on porilaissyntyinen vapaa kulttuuriradikaali.