Jutut

Kolumni: Soita Juicea tai tulee turpaan

AP Sarjanto Kuva: Toni Rasinkangas
AP Sarjanto Kuva: Toni Rasinkangas

Olin loppuviikosta soittokeikalla Rahvaanmusiikin kerhossa Tampereella. Se on harvoja foorumeja, joihin tämmöinen ikääntynyt balladilaulaja voi kevein mielin lähteä esittämään omaa tuotantoaan. Iltamien agenda on kansanmusiikki ja kulttuuriin kuuluu kuunnella kohteliaasti, jos pelimannilla on jotain sanottavaa. Mukavastihan se ilta sitten vierähti.

Iltamyöhään kotiin päin ajellessa aloin muistella elämäni karuimpia keikkoja.

Vaikka levyni olivat soineet paljon radioissa, ei minua pikkukaupungeissa tunnettu. Kerran vedettiin poikien kanssa Joutsenossa kolme 45 minuutin settiä yhdelle kuulijalle.

Lahden Irish Pub kuulosti nimensä perusteella hyvältä foorumilta kansanlaulajalle. Kun pääsimme paikalle, baari oli täynnä hyvässä tuiskeessa olevia moottoripyöräilijöitä ja baarimikko soitteli levyiltä nupit kaakossa Popedaa. Kello 23 levymusiikki yhtäkkiä loppui ja meikäläinen hiipii lavalle mandoliini kainalossa. Olin varma, että olen mennyttä miestä, mutta jotenkin siitä selvittiin.

Kerran Raumalla yksi hemmetin iso karpaasi tuli viisi minuuttia ennen keikkaa katsomaan settilistaamme ja sanoi: ”Näitäkö meinaatte vetää, ei yhtään Juicea? Voi olla, että tulee turpaan.”

Aloitteleva artisti tarvitsee lujaa uskoa, sillä kyyti on välillä kylmääkin kylmempää. Saman ovat kokeneet lähes kaikki tämän päivän supertähdet.

Ihan musiikkitouhujen alkumetreillä keikkamyyjäni soitti ja kertoi myyneensä minulle keikan Sörkka-rockiin. Minä reppana luulin pääseväni johonkin urbaaneille kaupunkifestivaaleille Sörnäisiin.

Vasta edellisenä päivänä minulle selvisi, että olin trioni kanssa menossa Sörkan vankilaan konsertin ensimmäiseksi esiintyjäksi. Olin kauhusta kankeana.

Ei muuta kuin metallinpaljastinten ja tiukkojen tarkastusten läpi vankilan sisäpihalle, jolla ei ollut ristin sielua. Siinä sitten odoteltiin, kunnes suuret rautaovet aukesivat ja pihamaalle alkoi hissukseen valua kohtalaisen hymytöntä ryhmää. Porukka asettui riviin noin kymmenen metrin päähän lavasta. Moni laittoi kätensä puuskaan ja kaikki tapittivat suoraan minuun.

Sain änkytettyä ”Minä olen AP Sarjanto ja tämä on Luuserin laulu” ja aloin laulaa kuin henkeni edestä, silmät tiukasti kiinni. Kappaleen puolessa välissä aloin kuulla rytmikästä taputusta. Tunsin niin valtavaa helpotusta, että melkein pissasin housuuni.

Mitään muuta en siitä keikasta muista kuin että lavalta lähdettäessä kovanaamojen rivistä kohosi pystyyn useampikin peukku.

Olin niin ylpeä tästä kokemuksesta, että käytin tapahtumasta saamaani Sörkka-rockin t-paitaa niin kauan, että se kirjaimellisesti tippui päältä.