Jutut

Kolumni: Tuhlaajapojan paluu?

Timo Kaunisto Kuva: Jouni Harala
Timo Kaunisto Kuva: Jouni Harala

Keskusta purkaa viime eduskuntavaalien romahdustaan käymällä myös puheenjohtajakamppailua. Nyt valitaan veturia noin 10 kuukauden jaksolle, sillä ensi vuoden kesäkuussa on edessä sääntömääräinen kierros. On toki täysin mahdollista, että tuolloin jatkokauden kopautus on vain muodollisuus.

Kahden ehdokkaan – Katri Kulmunin ja Antti Kaikkosen – vaalikierros ei ole toistaiseksi tarjonnut selkeää näkymää keskustan tulevaisuuteen. Asiat ovat kiertyneet henkilöhistorian ympärille eikä aina kovin reilulla tavalla. Kaikkosen vaalirahasotkuista saama ehdollinen tuomio nostetaan siellä täällä hänen taakakseen. Moite ei kohdistu Kulmuniin mutta joissakin kannattajissa on pitelemistä.

 

Kysymys on paljon laajemmasta asiasta. Poliittisena ihanteena monet pitävät täydellistä ihmistä, eikä heitä ole olemassakaan. Taustalla on myös syvään juurtunut kuva likaisesta pelistä, suhmuroinnista, joka liitetään politiikassa toimimiseen. Tiedättehän: ensin oma ja puolueen etu, sitten HPK:n etu ja jos jotain jää, niin vielä yhteinenkin etu.

Rikkeitä ja jopa tuomioitakin tulee. Pormestari Jan Vapaavuorella on nuoruuden erehdyksensä. Jussi Halla-Aho tuomittiin kiihotuksesta kansanryhmää vastaan. Oma lukunsa ovat henkilökohtaiset suhdesotkut, avioerot tai masennukset, joita muutamat katsovat velvollisuudekseen toistuvasti tuoda esille. Kriisi ja oma väki kohtelee harvoin reilusti myrskyn silmään joutunutta.

 

Mutta vain vastoinkäymiset ja virheet tekevät johtajan. Kaikkosen Antissa on se hieno piirre, että hän on tullut monesta kovasta paikasta läpi ja vahvistunut niistä. Sen hän on tehnyt vilpittömällä asenteella, karjalaisella itseironialla ja ennen kaikkea: nöyrtymällä. Virheet on tunnistettu ja tunnustettu. Pakko sanoa, että Antin vaalilause – ”mainettaan parempi” – on yksi suomalaisen kampanjoinnin terävimpiä oivalluksia.

En voi olla vertaamatta Anttia Teemu Pukkiin, jonka lahjakkuus on tiedetty mutta jota todella rumasti pidettiin laiskana vuosikausia. Oikea seura, oikeat pelikaverit ja oikea tapa pelata tekivät Pukista tähden mutta ei ilman kovaa työtä, penkkikomennuksia ja omia virheitä. Kun itsevarmuus ja rentous palaavat, tulee myös tulosta. Näin se on politiikassakin.

 

Tässä vaiheessa tunnustan, että aion lauantaina äänestää Anttia. Tärkein perusteeni on, että hän on mokannut eikä ole täydellinen. Asenteellaan Antti on ansainnut valitsijoiden luottamuksen keskustalle vaikealla Uudellamaalla toistuvasti. Hän on oma itsensä: sytyttävä puhuja, kompromissihakuinen taitava neuvottelija ja asioihin perehtyvä poliitikko. Monipuolinen Johannes Virolainen ei ole suotta hänen esikuvansa. Jalkapallokentiltäkin tunnen Antin oman elämänsä teemupukkina.

Politiikka ei ole vain tahdon ja toivon asia. Se on myös inhimillisten virheiden ja oppimisen asia. Minä kutsun sitä rehellisyydeksi.

Menoinfo