Jutut

Kolumni: Vain myönnetyt teot voidaan antaa anteeksi

Andrei Sergejeff on hämeenlinnalainen tietotyöläinen ja vihreiden kaupunginvaltuutettu. Kuva: Muu
Andrei Sergejeff on hämeenlinnalainen tietotyöläinen ja vihreiden kaupunginvaltuutettu. Kuva: Muu

Ihmisen joutuminen tekojensa tähden julkisen riepottelun kohteeksi nostattaa helposti ristiriitaisia tunteita. Toisaalta tämä ihminen on tehnyt jotain väärää, oli kyse sitten kansanryhmiä halventavista some-kirjoituksista, asiattomasta käyttäytymisestä vastuuasemassa, tai jostakin muusta. Toisaalta julkinen kohu on rangaistus itsessään, ja sen seurauksena voi menettää työnsä ja uransa.

Rinnan henkilöön liittyvien kohujen kanssa käydäänkin aina keskustelua siitä, koska media- ja someriepottelu on mennyt liian pitkälle. Koska ihminen on kärsinyt tarpeeksi? Koska on anteeksiannon aika?

 

Syvällä yhteiskunnan oikeudentunnosta nousee tähän kysymykseen yksinkertainen vastaus: anteeksiannon edellytys on täysi tunnustus. Mitä ei myönnä, sitä ei voi myöskään saada anteeksi.

Tämä periaate näkyy täysin paljaana kristillisessä ripissä. Kyseessä ei suinkaan ole mikään anteeksiantoautomaatti, vaan synninpäästön edellytys on synnintunnustus. Kriisiviestinnän konsultit ovat soveltaneet tämän saman periaatteen nykyiseen viestintäympäristöön. Jos mainekriisi uhkaa, on vain yksi mahdollinen tapa toimia: myöntää kaikki ja pyytää vilpittömästi anteeksi. Vain täysi avoimuus laannuttaa kohun, oli sitten kyseessä ihminen tai yritys.

Mutta täysi avoimuus on myös kaikkein vaikeinta. Vaikeampaa kuin anteeksipyyntö.

 

Tyypillisessä kohutapauksessa yritetäänkin aina mennä väärässä järjestyksessä. Kohde yrittää saada kuohunnan laantumaan pyytelemällä vuolaasti anteeksi, mutta samaan aikaan vähättelee tekojaan, pyrkii kiistämään ne kokonaan tai osittain, tai vetoaa muistamattomuutensa. Kohun kohde pyrkii herkästi myös uhriutumaan itse vetoamalla henkilökohtaisiin vaikeuksiinsa ja julkisen riepottelun suhteettomuuteen.

Tämä ei koskaan auta. Yhteisö ei koskaan hyväksy anteeksipyyntöä, joka on muotoa: ”Pyydän sydämestäni anteeksi, vaikka en ymmärrä tehneeni mitään väärää”. Ja hyvä, ettei hyväksy, sillä kyseessä ei ole todellinen anteeksipyyntö.

 

Vasta myöntämällä rehellisesti tekonsa ihminen kertoo ottavansa niistä vastuun. Ja tämä on aina parempi myös ihmiselle itselleen. Suotta ei 1600-luvulla elänyt Uppsalan arkkipiispa Olov Svebilius pitänyt rippiä hyödyllisenä, ”sillä siitä ihminen saa sydämessänsä lohdutuksen ja omalletunnollensa rauhan ja levon.”

Menoinfo