Jutut

Tapani Baggen toukokuun tarina: Kotiinpaluu

Kuva: Muu
GAZ paloi tasaisella, nopeasti leviävällä liekillä.

Onneksi Kirves todella tiesi, mitä pitää tehdä, kun on julistettu kadonneeksi ja pyrkii takaisin maihin Riian-laivalta. Koskela ja minä pujahdimme hänen kanssaan autokannelle, Koskela antoi Kirveelle GAZ-66:n avaimet ja Kirves päästi meidät vanhan venäläiskuormurin takaosaan, joka oli muunnettu karunpuoleiseksi matkailutilaksi. Koskelan hän komensi siivottomaan tiskipöydän kaappiin, minä sain sulloutua laverin kannen alle hiirenpapanoiden sekaan.

Maihinnousussa auto oli pitkään käynnissä melkein paikoillaan, ja pakokaasut tunkeutuivat taas takaosaan. Kun lopulta pääsimme pois sieltä, oksensin parkkipaikan asvaltille. Päätä särki kuin lekalla olisi lyöty. Koskela näytti oudon virkeältä. Astiakaapissa oli kuulemma ollut venttiili, josta tuli koko ajan raikasta ilmaa.

– No, pääasia ettei jääty poliisin haaviin, sanoin. – Kiitos, Kirves.

– Kiitos pianistille ja managerille, Kirves vastasi ja avasi Range Roverin oven. Hänen poikansa Kroko Tee odotti ratin takana.

– GAZin avaimet on virtalukossa. Ja mä löysin laukustani laturin, joka sopii tupakansytyttimeen. Sekin on tuolla. Pääset lataamaan puhelimes, Koskela.

Kroko Tee painoi kaasua ja murahteli:

– Ala tulla nyt, mä oon kyllästynyt. Teistä kävyistä mulla on överit hilkulla.

Kirves nousi autoon, veti oven kiinni ja heilautti kättään. Range Rover katosi liikenteen sekaan.

Niin mekin teimme asuntoautolla, heti kun Koskela oli saanut kännykkänsä laturiin kiinni.

 

Nurmijärven kohdalla Koskelan puhelimeen oli kertynyt sen verran virtaa, että se alkoi äännellä viestien ja vastaamattomien puheluiden merkiksi. Niitä oli kymmeniä, kun nappasin tulikuuman puhelimen käteeni peltisen kojelaudan päältä ja ojensin Koskelalle.

– Kaikki Kirsiltä, Koskela sanoi.

– Täytyy soittaa sille.

– Eikö sulla ole handsfreetä?

– Sulla on kohta headfree, jos vielä pottuilet! Koskela ärähti. Ja lisäsi saman tien puhelimeen:

– En mä sua tarkottanut, kulta!

Sen jälkeen Koskela ei hetkeen saanutkaan suunvuoroa. Kaiutin ei ollut päällä, mutta ei se ollut tarpeenkaan. Selkeään tyyliin ja painavaan sävyyn Kirsi sanoi, mitä ajatteli. Koskela kuunteli ja nieleskeli, yritti turhaan saada sanaa väliin.

Tuli selväksi, että Koskelan oli turha enää mennä kotiin. Ei heillä enää ollut kotiakaan. Pelkkä kuoppa maassa.

Kirsi ei halunnut kuulla sanaakaan Koskelan asuntoautosta tai mihinkään Koskelaan liittyvästä enää koskaan. Turha soitella.

– Mutta… Koskela sanoi ja pudotti puhelimen kädestään auton lattialle. Luuri oli syttynyt tuleen.

Ohjaamon kuminen lattiamatto taisi olla bensiinillä kyllästetty. Se roihahti nopeasti korkeaan liekkiin. Koskela sai hädin tuskin vauhdin pysähtymään ja auton ohjattua moottoritien sivuun. Sitten juostiin kiireimmän kaupalla mahdollisimman kauas autosta ja tampattiin kengät ja housunlahkeet sammuksiin.

GAZ ei räjähtänyt. Se paloi tasaisella, nopeasti leviävällä liekillä, kunnes jäljellä oli enää hiiltynyt runko ja paljon mustaa savua. Siinä vaiheessa palokunta saapui.

Koskela ja minä olimme jo jatkaneet matkaa kapean peltokannaksen yli vanhalle kolmostielle. Kävelimme yhä kohti Hämeenlinnaa tai ainakin Hyvinkäätä, mutta parin kilometrin päässä Koskela huomasi hylätyn huoltoaseman pihassa vanhan bussiraiskan, joka näytti yhtä hylätyltä kuin asemakin.

– Mitä jos mä hankkisin ton? Koskela sanoi.

– Ehkä Kirsi leppyis. Vippaa pari tonnia, jooko? Saat takaisin keikkaliksoista, Kirves lupas käyttää mua aina kun joutuu Riian-laivaan keikalle ilman kitaristia…

Minä en kuullut mitään. Juoksin eteenpäin kädet korvilla.

Kaukana seuraavan mäen harjalla pysähdyin huohottamaan ja nojaamaan polviini. Vilkaisin samalla taaksepäin. Koskela hieroi näköjään kauppoja huoltoaseman ovelle ilmestyneen miehen kanssa.

Pistin taas juoksuksi.

Asiasanat

Menoinfo