Jutut

Kun aika oli poissa saranoiltaan

”Harva taiteilija on omassa ammatissaan päässyt niin pitkälle kuin Orjatsalo ja toisaalta pudonnut niin korkealta”, toteaa isoisästään Jotaarkka Pennanen, kirjailija ja teatteriohjaaja.

”Kansalaissodan alkamisesta on kulunut 100 vuotta. Eikö olisi jo aika tehdä oikeutta tälle ihaillulle ja parjatulle taiteilijalle?” hän kysyy.

 

Jotaarkka Pennanen, Orjatsalo – Taiteilija politiikan kurimuksessa. 439 s. Sanasato.

 

Pennanen (s. 1946) on tehnyt merkittävän kulttuurihistoriallisen työn tutkiessaan suomalaista näyttämötaidetta ja itsenäisen Suomen syntyä oman sukunsa kautta, yhtä empaattisesti kuin vannoutuneen teatterimiehen vaistolla ja taidolla.

Riddelinit olivat vanhaa porvarillista virkamiessukua Simosta, Perämeren rannikolta. Vuonna 1883 syntynyt Aarne Alarik Riddelin – myöhemmin Orjatsalo – oli komistus, pitkä ja näyttävä. Kansalaissodan aikana ja sen jälkeen häntä pidettiin bolsevikkina ja punapäällikkönä, joka johti kuuluisaa ”Orjatsalon joukkoa”. Kun Orjatsalo v. 1929 palasi maanpaosta, hänet pidätettiin ja haastettiin oikeuteen. Hovioikeus kuitenkin vapautti hänet murhasyytteistä, ja kapinaan yllyttäminen oli jo vanhentunut. Mutta maine, se jäi.

 

Vuonna 1903 Suomen Työväenpuolue oli pitänyt kokouksensa Forssassa ja muuttanut nimensä Suomen Sosialidemokraattiseksi puolueeksi. Riddelin oli työläisille edelleen herra valinnoistaan huolimatta ja vaikka vakuuttikin osuvasti roolisuorituksellaan Maksim Gorkin köyhälistönäytelmässä Pohjalla. Teatterilaisten juhlahumun ja kolttosten seurauksena Orjatsalo sai potkut ja lähti merille. Pietarissa ja Odessassa hänellä oli yhteyksiä venäläisiin vallankumouksellisiin.

Tehdastyöläiset marssivat, kuullaan ”punainen julistus”, ja Arne Karpioksi nimensä vaihtanut Orjatsalo valitaan Tampereen Teatterin johtajaksi 1906 sekä esittämään – unohtumattomasti – nimihenkilöä Alexandre Dumas vanhemman näytelmässä Edmund Kean. Ensimmäinen lapsi, tuleva kirjailija Jarno Pennanen (Jotaarkan isä) syntyy lokakuussa 1906, ja nuori isä valitaan Yhdenvertaisuus -lehden, Lounais-Hämeen sosialidemokraattien äänenkannattajan päätoimittajaksi.

Orjatsalo oli naisten mies, avioliittojakin oli monta. Aikalainen – vahva vaikuttaja ja taiteilija itsekin – Elli Tompuri vertasi häntä Ibsenin ristiriitaiseen sankariin Peer Gyntiin. ”Sama oli mielikuvituksen voima, sama rajuus, sama hetkellisyys ja valloitusvoima… Mutta kun Peer Gynt osasi jättää aina taakseen jonkin sillan polttamatta, Aarne Orjatsalo poltti kaikki.” Kiven Kullervo ja Järnefeltin Titus kuuluivat Orjatsalon hohdokkaimpiin taiteellisiin töihin. Kansallisen päänäyttämömme ovia hän joutui kuitenkin turhaan kolkuttelemaan johtuen oikeistopiirien kielteisestä suhtautumisesta.

 

Teoksen tekijä on hyödyntänyt oivallisesti kerronnassa vastakohtaisuudet ja löytänyt lähteistä myös komiikkaa. Kun Eino Leino ja Aarne Orjatsalo ovat Leinon 25-vuotisen runoilijantaipaleen lausuntakiertueella, tulee lukijalle mieleen Max ja Moritz. Jo lähtö oli kangerrellut, kun Leinoa ei saatu junaan vaan hän pyörähti Fenniaan. Turneesta tuli joka tapauksessa menestys, ja niinpä runoilija jäi kerrassaan viihtymään Käkisalmeen, kunnes Orjatsalo keksi lopulta vetää oikeasta narusta sanoessaan, että Sortavalassa se vasta hieno karonkka odottaa. Toisaalta ei Leino semmin tullut Jyväskyläänkään, koska oli unohtunut Kuopioon…

Orjatsalon omaa 15-vuotistaiteilijajuhlaa vietettiin Koiton salissa eikä Kansallisteatterissa. Se sai teatterikriitikko Eino Leinon ihmettelemään: ”Miksi Suomen kansan yleisillä varoillaan kannattamaan taidelaitokseen eivät mahdu saman taidelajin etevimmät edustajat, kuten Elli Tompuri ja Aarne Orjatsalo, vaikka talon johtajiksi mahtuu kuka hyvänsä?” hän kysyi.

 

Syksyn 1917 lehdistä voi lukea elintarvikepulasta, lakoista ja pian väkivallanteoistakin, mutta Orjatsalo näyttelee antaumuksella Hamletia ja tultuaan valituksi vasta perustetun Suomen Työväennäyttämöiden Liiton puheenjohtajaksi suunnittelee teatterikoulutuksen järjestämistä. Professori Heikki Ylikangas antaa Pennasen mukaan realistisen kuvan ”Orjatsalon joukoista” ilman Orjatsaloa. Samaan aikaan kun ko. joukko kulki Hämeenkyrössä, suggestiivinen puhuja Orjatsalo vakuutti kuulijoitaan Viipurissa. Hänen lähtönsä Venäjälle kohti Muurmanskia oli paitsi pako varman kuoleman edessä myös viimeinen toivo saada punaisille apua briteiltä ja amerikkalaisilta.

Yhdysvalloissa, jonne pääsi 1923, Orjatsalo näytteli sosialistipuolueen Fitchburgin ja New Yorkin osastojen näyttämöillä, jotka olivat itävaltioiden suurimpia. Niissä esitettiin tuolloin varsinkin kansalaissotaan liittyviä tekstejä. Amerikkalaiset kuulemma ihmettelivät ”finnien” haaleilta kuuluvaa pyssynpauketta. Suomen passin Orjatsalo sai helmikuussa 1929 ja Helsingin Työväenteatterin johtajaksi hänet valittiin epäonnisessa poliittisessa ilmapiirissä 1930. Reviisorin ensi-illan jälkeen johtaja oli tullut vahvassa humalassa teatteriin – ja sai potkut. Sisarelleen Orjatsalo kirjoitti Amerikasta, jonne oli taas päätynyt, runoilijaystävänsä sanoin: ”Uskoin mä ennen ihmisten sukuun/ nyt olen joutunut tähtien lukuun/ jotka ei aattele, jotka ei tunne…”

 

Kaarina Naski

Asiasanat

Artikkeleita

joulukuu 2018
ma ti ke to pe la su
« marras    
 12
3456789
10111213141516
17181920212223
24252627282930
31