Jutut

Kolumni: Kymmenen vuotta kuntaliitoksista

Timo Kaunisto Kuvaaja: Jouni Harala

Tammikuun alussa tulee kuluneeksi kymmenen vuotta Hämeenlinnan seudun kuntaliitoksista. Kaupunki sai kerralla liki 15000 uutta asukasta kun Lammista, Hauhosta, Kalvolasta, Rengosta ja Tuuloksesta tuli sen uusia pitäjiä. Mukaan kimppaan oli neuvoteltu myös Hattulaa ja Janakkalaa, mutta ne päättivät jatkaa omillaan.

Kymmenen vuotta sitten rajat rytisivät muuallakin, sillä tuolloin toteutui yli 30 liitosta, joissa yhdistyi liki sata kuntaa. Vapaaehtoiset liitokset tehtiin keskustan Matti Vanhasen johtaessa Suomen tasavallan hallitusta ja jatkaessa 2006 parlamentaarisesti alulle pantua Paras-hanketta. Sittemmin kaudella 2011–2015 kokoomuksen Jyrki Katainen ja SDP:n Jutta Urpilainen yrittivät pakottaa suomalaiset korkeintaan 70 kunnan asukkaiksi. Poru nousi niin kovaksi, että kuntaministeri vaihtui ja hallitus halvaantui jonkinlaiseksi toimitusministeriöksi.

 

Kuntaliitokseen houkutteli etenkin kaksi asiaa. Sivummalla olevien kuntien taloustilanne näytti heikkenevän raskaan huoltosuhteen vuoksi. Hämeenlinnan liitoskunnista kaupungin veroprosentti oli liitoshetkellä 18 prosenttia, muualla yli 19 prosenttia. Syömävelkaakin alkoi kuntiin kertyä ja väkiluku oli lievässä laskussa, kun samaan aikaan keskuskaupunki kasvoi vielä liki tuhannen asukkaan vuosivauhtia. Toinen houkutin oli porkkanaraha. Sitä saatiin Hämeenlinnaan yli 12 miljoonaa euroa, josta valtaosa investoitiin liitosalueille.

En ollut liitosta tekemässä enkä juuri seuraamassakaan mutta päättelen asian ottaneen kovimmille Lammilla. Itsenäinen kulmakunta hieroi asiasta ainakin kolmeen kertaan ja kunnanhallituskin päätyi liitoskannalle yhdellä äänellä – yhden jäsenen myöhästyttyä. Rengossa, Tuuloksessa ja Kalvolassa tehtiin yksimielinen päätös. Ei Hämeenlinnassakaan pantu vastaan.

 

Kuntaliiton tutkimuksessa (Koski et al., 2013) päätellään hyvä valmistelu ja tiivis keskustelu onnistuneen kuntaliitoksen edellytyksiksi. Yksituumaisuus johtaa myös poikkeuksetta toimivaan kuntaliitossopimukseen, mikä on jatkon kannalta keskeistä. Asiat – kuten paikkakunnan palvelutaso tai investointi palvelukeskuksiin – on sovittava ennen liitosta. Jälkeenpäin niihin ei pitäjien poliittinen voima riitä, vaikka pitäjiltä onkin kuntavaltuustoissa kokoaan suurempi edustus. Tämä on toteutunut myös Hämeenlinnan vaaleissa.

Mutta onko kuntaliitoksilla saatu sitä, mitä tavoiteltiin? Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen Vattin vuoden takainen selvitys kertoo, että kuntien kokonaismenoihin liitoksilla ei ollut mitään vaikutusta. Puheet säästöistä olivat puppua.

 

Huolestuttavinta on se, että pitäjien palveluverkolle on yleensä käynyt juuri niin, kuten liitoskunnissa pelättiin. Se on supistunut ja työntekijät ovat siirtyneet ”kirkolle”, kiteyttää Vattin tutkimus. Kosken ja kumppaneiden havaintojen mukaan vertailu on kuitenkin erittäin hankalaa. Kuntaliitos ei ole ainut muutostekijä: esimerkiksi Hämeenlinnan asema Tampereen ja Helsingin välissä on dramaattisesti muuttunut stadilaisten metropolipolitiikan ja junasekoilujen seurauksena. Näitä ei kuntaliitoksen maailmassa osattu odottaa.

Hämeenlinnassa pitäisi nyt uskaltaa kysyä pitäjäläisiltä, missä mennään? Liitoskipuja on varmasti jäljellä – eiväthän vanajalaisetkaan ole kuntaidentiteettiään 50 vuodessa hylänneet. Olisi hyvää vuorovaikutusta saada suoraa palautetta (vaikka korvat punottaisivat) siitä, onko pitäjien keskuksia muistettu tarpeeksi ja toimivatko kiitellyt, uudet hyvinvointikeskukset toivotusti?

Menoinfo