Jutut

Lennonjohto

Lauantaina iltapäivällä lähestyin Koskelan keittiöremonttityömaata jo viidennen kerran. Aavistin pahaa, koska en ollut kuullut Koskelasta mitään kokonaiseen vuorokauteen eikä hän ollut vastannut puhelimeen eikä viesteihini. Vaisto oli kehottanut minua pysymään kotona, mutta eihän kaveria voinut jättää pulaan. Ties mitä hänelle oli sattunut.

Tällä kertaa vihreä rintamiestalo ei ollut hiljainen. Hitsipillin rätinä raikui avoimesta kellarinikkunasta kauas tielle. Vähän lähemmäksi päästyäni ääni vaihtui rälläkän räimeeseen. Kun tulin portille, talo räjähti.

Keskeneräinen torni lähti lentoon. Kattopelti kohosi ilmaan. Seinät pullistuivat ja hajosivat kappaleiksi, jotka viuhuivat ilman halki minuakin kohti. Onneksi paineaalto heitti minut selälleen. Pamaus löi korvat lukkoon. Suljin varmuuden vuoksi silmäni ja kierähdin vatsalleni, suojasin päätä käsilläni. Jotain olin oppinut armeijasta. Vai tuliko se kansakoulusta?

Kun taivaalta ei enää satanut parruja, lankunpätkiä ja lasinsirpaleita, kohotin varovasti päätäni ja näin, ettei Koskelan taloa enää ollut. Sen tilalla oli räjähdyskraateri, jota osittain peittivät peltikatosta repeilleet kappaleet. Kivijalka oli murentunut, seinät levinneet räjähdyskuvioksi pitkin tonttia ja vähän naapuriin ja tiellekin. Orapihlaja-aita oli laonnut. Omenapuiden juuret kurkottivat kohti taivasta. Piharakennuksesta ja koko kulmakummalta näytti särkyneen ikkunat.

 

Koskelaa ei näkynyt. Oliko hän jäänyt raunioihin?

Kiersin vääntyneen portinpylvään ja olin vähällä jäädä auton alle. Koskela jarrutti ja kiepautti rattia, ja niin sain vain soraa kengilleni. Koskela avasi Volvon ikkunan ja huikkasi:

– Kyytiin siitä!

Olin vielä niin järkyttynyt räjähdyksestä, että tottelin. Muuten en osaa selittää tekoani. Heti kun istuuduin autoon, Koskela kaasutti matkaan.

– Nyt on kiire! hän julisti.

Hapuilin ovea kiinni ja turvavyötä suojakseni. Koskela näytti yllättävän hyväkuntoiselta.

– Mikä siellä räjähti? ihmettelin. Huomasin huutavani, ja niin teki Koskelakin. Muuten emme olisi kuulleet toisiamme.

– Varmaan asetyleenisäiliö, Koskela sanoi. – Ei ehkä olis pitänyt rälläköidä siinä hitsausvehkeitten vieressä. Onneksi ehdin pihalle ja kaivon taakse ennen kuin pamahti.

– Onneksi, huokasin ja vajosin istuimelleni. Koskelan touhuja oli turha yrittää käsittää.

Kysyin silti:

– Mitä oikein tapahtui?

– Sä varmaan muistat, miten välipohja alkoi eilen notkua, kun torniin tuli niin raskaat tukipuut? Jotain vaikutusta saattoi olla silläkin, että mä laajensin kellariin lisää elintilaa räjäyttämällä.

– Ja ehkä silläkin, että sä olit purkanut puolet alakerran lattiasta ja katkaissut kurkihirren.

Koskela huitaisi kädellään ja oli vähällä liiskata kärkikolmion pylvään. Onneksi Savionväylällä oli sillä kohtaa tilaa.

 

Vähän aikaa ajeltiin hiljaisuuden vallitessa. Koskelan naama oli tavallista pitempänä, melkeinpä synkkänä.

– Sun mietiskelytornista tuli sitten kuitenkin lennonjohtotorni, sanoin, kun hän liittyi moottoritielle kohti Helsinkiä. – Mihin me ollaan menossa?

– Täytyy ostaa halpa matkailuauto Saksasta ennen maanantaita. Mä haen sillä perheen suoraan satamasta ja vien ne pitkälle lomamatkalle. Sillä aikaa talo korjautuu itsestään.

– Niinkö luulet?

– Ainakin mä pystyn pitkittämään paljastumista.

Se kuulosti jo uskottavammalta.

Koskela jatkoi pohdintaansa:

– Kirsi ja muksut voi asua väliaikaisesti piharakennuksessa. On siinä on joku joskus asunutkin. Ylimääräiset huonekalut voi siirtää autotalliin tai pihalle. Ja mulla on sitten se auto. Mä voin parkkeerata sen tohon tienlaitaan siksi aikaa, kun mä rakennan talon uusiksi. Entistä ehommaksi.

– Sulla on suunnitelma, sanoin. – Hyvä niin. Miten mä liityn siihen?

– Sä osaat saksaa.

– Osaan vai?

– Mulla on enää vajaan tonnin verran rahaa. Mä en halua, että mua huijataan.

– No siinä tapauksessa, lupasin.

Eihän kaveria voinut jättää.

 

Jatkuu elokuussa…

Artikkeleita

joulukuu 2018
ma ti ke to pe la su
« marras    
 12
3456789
10111213141516
17181920212223
24252627282930
31