Jutut

Tähtitehdas hylkää idolinsa

Jostain kumman syystä olemme vaimon kanssa katselleet viime aikoina American Idolin vanhoja jaksoja. Olemme seuranneet lähes alusta asti kyseistä, nyt jo 16 kauteen yltänyttä formaattia, mutta viimeisin voittaja, jonka molemmat muistamme, on rapakon takana kantrilistoilla megatähdeksi noussut Carrie Underwood vuodelta 2005.

Vai mitä teille sanovat nimet Trent Harmon, Nick Fradiani, Caleb Johnson, Candice Glover tai Lee DeWyze? Siinä American Idol –voittajia kuluvalta vuosikymmeneltä.

 

Jenkeissä riittää kyllä karismaattisia kultakurkkuja, mutta lauluntekijöiden pajatso alkaa olla tyhjennetty jo aikoja sitten. Kuka viisunikkari tuhlaisi parhaat värssynsä ja tarttuvimmat melodiansa kykykilpailun voittajaan, kun miljoonia kuuntelijoita keräävät superstarat vinkuvat henkensä hädässä uusia hittejä?

Useimmat edellä mainituista 2010-luvun voittajista ovatkin edenneet urallaan pienten, itsenäisten levy-yhtiöiden listoilla. Tähtitehdas lemppaa idolinsa hyvin nopeasti, jos ei välitöntä suursuosiota ole näkyvissä.

 

Amerikoissa näille hylkiöille riittää jonkun verran kuuntelijoita, mutta miten mahtaa käydä heidän suomalaisille vastineilleen? Koop Arponen lopetti uransa ja työskentelee puuseppänä Englannissa, Martti Saarisen viimeisin albumi on vuodelta 2011 ja Mitra Kaislarannasta ei ole kuulunut mitään kolmeen vuoteen. Vaikea kuvitella, että viime kaudella Suomen Idolsin voittaneen Anniina Timosen takana musiikkiteollisuuden koneistot pyörisivät kovinkaan suurella höyryllä.

 

Idol-formaatti on aikoja sitten kuollut, ainakin tähtitehtaana, eikä musabisnes siihen itsekään usko. Näin sanoi minulle pari viikkoa sitten eräs suuri suomalainen alan vaikuttaja.

Mutta miksi näitä itsensä irvikuviksi muuttuneita ja nuoria ihmisiä suurilla lupauksilla houkuttelevia ohjelmia tehdään, jos niistä ei synny tähtiä suurten yhtiöiden myllyyn?

No tietenkin siksi, että kykykilpailulla myydään lehtiä, tv-mainoksia ja sadat tuhannet tekstiviestit nakuttavat fyrkkaa. Musiikkiteollisuudesta on tullut tv-teollisuutta, jonka päämääränä on itse ohjelma, ei suuren tulevaisuuden tähden löytäminen.

 

Vaikka iltapäivälehdet, laulukilpailut, suuret levy-yhtiöt ja niiden somekanavat vielä tuntuvat pärjäävän nykyisellä tyylillään, hommassa alkaa olla oikein mukava epätoivon maku.

Voisin räksyttää vaikka kuinka pitkään esimerkiksi radiokanavien ohjelmapolitiikasta, mutta se olisi helppo tuomita marginaalissa touhuavan pelimannin marinaksi.

 

Frank Zappalta kysyttiin aikoinaan, mikä teki 1960-luvusta niin merkittävän popin ja rockin saroilla. Frankie-boyn mielestä tuon kultaisen vuosikymmenen valtava luovuus ja tyylilajien kirjo johtui siitä, että levy-yhtiöitä johtivat vanhat miehet. ”He tunnustivat, etteivät ymmärtäneet yhtään mitään musiikista, joita heille tarjottiin. Mutta silti he ajattelivat, että kuka nuorisosta tietää, tämähän saattaa toimia”, Zappa jutteli. ”Sen sukupolven jälkeen yhtiöiden johtoon tulivat nuoret miehet, entiset kahvinkeittäjät ja lähettipojat, jotka väittivät olevansa tarkkaan selvillä, mitä nuoret juuri nyt haluavat kuulla. Siihen loppui luovuus musiikkiteollisuudessa.”

Artikkeleita

joulukuu 2018
ma ti ke to pe la su
« marras    
 12
3456789
10111213141516
17181920212223
24252627282930
31