Jutut

Tapani Baggen tammikuun tarina: Talvikalastusta

"Tänään tulee jo kohta pimee, hyvä kun saadaan verkot järveen." Kuva: Teuvo Salmenjoki
"Tänään tulee jo kohta pimee, hyvä kun saadaan verkot järveen." Kuva: Teuvo Salmenjoki

– Nyt pilkkihaalari päälle ja pihalle! Koskela määräsi puhelimessa.

– Mä oon kohta siinä.

En ehtinyt sanoa vastaan, joten alistuin kohtalooni. Pilkkihaalarini oli tosin vaurioitunut korjauskelvottomaksi, kun olin aikoinani käyttänyt sitä ampiaispesän hävityksessä, mutta pukeuduin muuten lämpimästi ja kaadoin kahvinjämät termospulloon.

Vaimolle sanoin, että lähden vähän pitemmälle lenkille.

– Koskelan kanssa se voi tosiaan venyä, vaimo sanoi.

– Onhan sun vakuutukses voimassa?

Olimme saaneet olla rauhassa Koskelalta jo pari kuukautta. Nyt minua kiinnosti, miten Koskelan joulunvietto oli sujunut uudella luomutilalla. Oliko hän saanut perheensä sinne vai ei?

 

– Mitäs sulla nyt on mielessä? kysyin, kun Koskela poimi minut Hiacen rämänsä kyytiin postilaatikolta.

– Uusi vuosi ja uudet kujeet, vai?

– Samat vanhat, Koskela sanoi synkkänä ja kaasutti matkaan. Kesärenkaat luistivat lumella kiitettävästi, mutta auto pysyi toistaiseksi tiellä.

– Pitää mennä kattomaan, miten Amalia ja Lassie pärjää tilalla.

– Onko olleet siellä kahdestaan?

– Mä jätin niille kyllä ruokaa ja vettä, ja sähköpatterit päälle. En mä ollut poissa kuin yhden yön.

– Yökylässä, sanoin.

– Missä?

– Sähän muistat, kun meidän talo räjähti?

– Varmaan loppuikäni. Mitä sitten?

– No, Kirsi asui vähän aikaa muksujen kanssa piharakennuksessa, mutta sitten se muutti vuokralle Vanhaankaupunkiin.

– Missä semmonen on?

– Ne vanhat kapiaisten kämpät Linnan kasarmin takana. Vähän niinku rivitalokolmio vanhassa puutalossa, vähän yli kymmenen vuotta sitten rempattu.

– Kai sä ehdotit heti uutta remonttia?

– En mä uskaltanut. Kirsi päästi mut armosta yhdeksi yöksi sohvalle, kun mä vein muksujen joululahjat.

– Nyt vasta.

Koskela kääntyi liittymästä kymppitielle ja vaikeni vähäksi aikaa. Sanoi sitten vaikean näköisenä:

– Noo… Kirsin ja muksujen joulunvietto mun luomutilallani loppui aika lyhyeen, kun Kirsi näki sen riu’un, minkä mä pykäsin sen jälkeen, kun huussi oli räjähtänyt. Ja huomas, että lehmä ja sika asuu talossa.

– Ja vielä kamarin puolella. Mähän sanoin sulle.

Koskela huokasi.

– Mä oon ihan varma, että Kirsikin olis ihastunut Lassieen ja Amaliaan, kun se olis antanut niille tilaisuuden. Mutta ei.

– Riukuun se tuskin olis ihastunut, huomautin.

– Marsista ja Venuksesta, vai miten se meni? Naiset ja miehet, meinaan?

En ottanut kantaa. Minusta tuntui, että Koskela oli vielä ihan omalta planeetaltaan.

Vaihdoin aihetta:

– Miksi mun piti panna pilkkihaalari?

– Eihän sulla ole! Koskela huomasi.

– Miksi olis pitänyt?

– Me mennään kalalle. Mä oon ihan varma, että kun Kirsi näkee, että luomutilalla pärjää omavaraistaloudessa ja pienellä hiilijalanjäljellä, se muuttaa sinne.

– Ehkä sun kannattais rakentaa sisävessa. Ja eläimille omat tilat.

– No ehkä sit kesällä. Mutta nyt kalastetaan!

 

Kun oli päästy tilalle Kuhmalahden perämetsään, Koskela tervehti eläimiä ja ruokki ne ja keräsi tuvasta ja kamarista niiden jätökset ja viritti tulen tuvan leivinuuniin ja kamarin pönttöuuniin. Minä kannoin puita liiteristä ja vettä kaivolta ja jaoin haaleat kahvit termaristani Koskelan kanssa. Hän oli unohtanut ostaa kahvia.

Sitten Koskela kiipesi tikkaita pitkin aitan vintille ja veti sieltä esiin punavalkoisen härvelin, joka muistutti paksua ja lyhyttä puusuksea, johon oli yhdistetty rautalankaa ja teräskoukkuja, köyttä ja muovinen torpedo. Torpedosta tuli mieleen Tintin kuualus.

– Arvaas, mikä tämä on? Koskela kysyi.

– Ei aavistustakaan.

– Verkonuittolaite. Siinä on tehokas sähkömoottori, mä vähän vielä viritin sitä. Saadaan nopeesti neljänkin verkon jata jään alle. Ota sä tää, mä otan moottorisahan ja verkot.

Verkot olivat uusia, moottorisaha vanha ja ruosteinen ja jumalattoman iso. Se vei yksin koko pulkan, muut tarvikkeet piti kantaa käsin.

– Mä jo pelkäsin, että mä joudun pilkille, tunnustin Koskelalle.

– Se on ohjelmassa huomenna. Tänään tulee jo kohta pimee, hyvä kun saadaan verkot järveen. Tossa torpedossa on onneksi valo, se näkyy hyvin jään läpi. Ainakin mainosvideossa näkyi.

– Etkö sä ole kokeillut tätä?

– Nythän mä kokeilen.

Lumi narskui askelten alla, puut ravistivat lunta niskaan. Rannassa aloin epäröidä.

– Kestääkö toi jää varmasti?

– Vaikka ajais auton tonne, Koskela vakuutti.

– Siitähän sulla on jo kokemusta Vanajalta.

Koskela huitaisi kädellään ja sotkeutui verkkoihinsa, onnistui kuitenkin vapautumaan niistä ihan omin päin. Hän jatkoi matkaa pulkkaa kiskoen ja verkot kädessä kymmenkunta metriä erämaajärven selälle päin. Jää nitisi ja natisi, mutta kesti kyllä. Tuuli oli pyyhkinyt enimmät lumet sen päältä.

Kun Koskela jyräytti moottorisahan käyntiin, ääni ravisti lumet puista lähitienoolta. Suojasin korviani käsillä, mutta tosimies Koskela ei tarvinnut kuulosuojaimia. Saha oli niin iso ja painava, että oli vaikea sana liikuttiko mies sahaa vai saha miestä. Iso neliskulmainen avanto ehti kuitenkin syntyä ennen kuin Koskela päästi terän pysähtymään ja se jäätyi kiinni.

Tuli todella hiljaista. Koko saloseutu huokasi helpotuksesta.

– No niin, Koskela sanoi, nosti moottorisahan pulkkaan ja otti härvelin minulta.

– Tää suksi torpedoineen sujautetaan ylösalaisin jään alle… näin. Sitten lasketaan eka verkko avantoon ja kiinnitetään se tähän koukkuun. Vedetään tästä punaisesta narusta torpedo käyntiin… Kato nyt, valo syttyi jään alle. Tässä ei tarvita edes toista avantoa. Vedetään narusta lisää vauhtia torpedoon, ja verkko alkaa aueta, niinku näät…

Näinhän minä. Moottori hurisi ja valo eteni jään alla tasaiseen tahtiin. Kaikki sujui oikein mainiosti, kunnes Koskela kiinnitti toista verkkoa edellisen jatkeeksi ja jätti loppuverkon jäälle ja sotkeutui siihen ja naruun ja horjahti polvilleen.

– Jeesaatko vähän, Koskela sanoi ja tarttui hihaani.

Samalla hän kiskaisi vahingossa narusta torpedon täydelle teholle, ja verkko lähti purkautumaan todella nopeasti. Yritin auttaa Koskelan irti verkosta, mutta onnistuin sotkeutumaan itsekin siihen ja kahteen muuhun, joita olin pidellyt käsivarrellani Koskelaa varten.

Verkot kiskaisivat Koskelan ja minut avantoon ja saman tien jään alle.

– Ap…! Koskela ehti huutaa.

Minä en ehtinyt sitäkään.

Kylmä vesi salpasi hengityksen, karhea jää raapi kasvoja ja riipi pipon pois päästä. Jään alla oli pimeää ja märkää ja kylmää. Yritin saada otetta avannon reunasta, mutta se oli jo myöhäistä. Torpedo kiskoi verkkokimppua ja Koskelaa ja minua yhtenä sekasotkuna kohti vastarantaa, joka oli toivottoman kaukana.

Miten meidän kävisi?