Jutut

Tapani Baggen helmikuun tarina: Laivalla taas

Kuva: Muu

Kun höykytys lopulta päättyi, arviolta muutaman vuorokauden päästä, pakokaasut alkoivat taas vaikeuttaa hengitystä. Nousin kiireesti avaamaan matkailuauton peräoven.

Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, missä olimme tai mikä minua ulkona odottaisi. Enkä päässyt siitä ihan heti perillekään, koska ovi oli lukossa. Vaikka kuinka väänsin ja vemputin, kahva ei kääntynyt senttiäkään kumpaankaan suuntaan. Lopulta se jäi käteeni. Lukon tappi oli katkennut aivan juuresta.

Ovi ei silti auennut.

Pakokaasut saivat minut yskimään ja taipumaan kaksin kerroin. Vedin T-paidan kauluksen suuni eteen, laskeuduin kontalleni lattianrajaan, jyskytin pariovea nyrkilläni.

Ei tulosta. Taju vain alkoi hämärtyä.

Ryömin otsa kumimatossa ohjaamon seinän luokse, kiipesin keittiökaapistoa pitkin pystyasentoon ja löin nyrkillä väliseinään.

Romahdin lattialle ja hukkasin tajuni.

Kun taas tajusin jotakin, huomasin puristavani ovenkahvaa kädessäni. Koskela oli kiskonut minut ulos autosta, mutta pakokaasuista en ollut päässyt eroon. Olimme laivan autokannella, makasin rosterialustalla oman oksennukseni vieressä. En sentään päällä.

– Sori, mä en päässyt heti avaamaan, Koskela sanoi. – Kirves soitti keikasta, täällä on jotain hautajaisväkeä ja niillä biisipyyntöjä.

– Auta… Auta mut ylös täältä.

Koskela auttoi. Kiipesimme rautaportaat seuraavalle kannelle, jatkoimme hissillä ylöspäin. Koskela meni respaan selvittämään asioita ja minä vessaan pesemään naamani.

Peilistä minua tuijotti tuntematon sänkileukainen vanhus, jonka tukka törrötti ylipitkänä, silmät verestivät ja iho oli harmaa. Käänsin hänelle selkäni ja palasin aulaan.

Kirves ja Koskela seisoivat tiskin luona kolmen mustapukuisen naisen kanssa. Tiskillä lepäsi kaunis visakoivuinen tuhkauurna. Naiset olivat samasta puusta veistettyjä, vaaleita ja tyylikkäitä mustissaan. Ritva oli vainajan äiti, Varpu leski ja Taimi tytär.

– Alpo oli hyvä poika, äiti sanoi.

– Hieno mies, leski vahvisti.

– Huippufaija, tytär jatkoi.

– Mitäs kappaleita te haluatte? Kirves kysyi. – Kovin monta uutta ei ehditä iltaan mennessä opetella.

Oi mutsi mutsi ainakin, vainajan äiti sanoi.

– Ja Matkamies maan, Dumarin tyyliin, leski sanoi.

– Ja jos se sun poikas vetäs sen hittinsä, mikä se oli? Tuhlaajafaija go go go? tytär kysyi.

– Jaa niin Teppo? Kirves ihmetteli. – Kroko Tee, meinaan?

– Just.

– Sitä saat kysyä Tepolta. Se tulee joskus päivällä.

Tyttö sanoi kysyvänsä mielellään. Hän oli ehkä 25-vuotias, Kroko T:n ikiä.

Suruväki katosi uurnineen, ja me menimme syömään.

– Upeelta kuulosti toi äskenen, Koskela tunnusti jauhelihapihviä vedellessään. – Toivottavasti mun äiti, leski ja tytärkin puhuu musta noin sitten joskus.

– Sun äitishän on kuollut, huomautin.

Koskela huokasi raskaasti.

– Nuorempana sitä aina ajatteli, että antaa mennä vaan, Kirves sanoi. – Parempi kun kuolee nuorena ja jättää hyvännäkösen ruumiin. Nyt se on jo myöhäistä… Nuorena kuoleminen, meinaan.

Pöydän viereen oli ilmestynyt paksu kaksimetrinen poika. Hän näytti yhä pikkupojalta, vaikka oli varmaan ainakin 26-vuotias. Hänellä ei ollut hiuksia eikä kulmakarvoja. Silmät olivat vauvansiniset, posket sileät ja iho helakka.

Väljät farkut riippuivat puolitangossa. Musta T-paita muistutti joukkuetelttaa. Kapea kaula pisti esiin kuin kamiinan piippu, ja kolmikulmainen pää korvasi piipunhatun. Pipo oli silmillä ja kaulasssa muutama paksu kultainen ketju. Ketjut kolisivat yhteen, kun poika alkoi huojua riimittelynsä tahdissa ja heilutella käsiään.

Entäs se sun ruumis?

Jos et olis niin muusis

sä tajuisit jo että

ulkonäkös on menneen kesän vettä

Ukko leikkii skooparia

vaikkei silloo ees paria

Kuka tota huoliskaan

jos ei se ees kuoliskaan?

– Terve vaan, Teppo, Kirves sanoi päätään kääntämättä.

– Joko sä kuulit, että mä säestän sun faijaas? Koskela kysyi.

Siin sokee toista taluttaa

mut jos teitä pelottaa

mä voin illan pelastaa

ja kaikki setit rahastaa

Fyffet vaan kaikki mulle

ja vapaailta sulle ja sulle!

– Opettele poika riimittelemään, Kirves sanoi. – Tää kirjailija tässä vois antaa sulle oppitunteja. Se sanoitti mulle sen Taksikuskin.

Poika vain pärskähti ja katosi näkyvistä.

Lounaan jälkeen Kirves ja Koskela menivät harjoittelemaan uusia biisejä baarin nurkkaan, missä oli sähköpiano. Minä sain Koskelalta hytin avainkortin ja menin nokosille.

Heräsin siihen, että Koskela syöksyi hyttiin ja sanoi, että nyt tuli lähtö.

– Mihin me täältä keskellä Itämerta lähetään? ihmettelin.

– Kohta näet! Ala tulla!

Pakko oli mennä.

Jatkuu maaliskuussa…

Menoinfo