Jutut

Toimittajalta: Luoja kulkijan armahtaa – Harri Marstion ainakin

AP Sarjanto Kuva: Toni Rasinkangas

Baarilaulajien kuningas Harri Marstio liittyi taivaalliseen orkesteriin viime viikolla. Muistan ikuisesti, kuinka törmäsin häneen ensimmäisen kerran.

Vuonna 1998 olin aloittamassa omaa uraani esiintyjänä ja kiersin kitaristi-tuottaja Tommi Vikstenin kanssa Suomea levy-yhtiön kustantamalla radiokiertueella, jolle oli buukattu muutama keikkakin. Päätösillaksi minulle oli sovittu esiintyminen Kujasen Oopperassa Tampereella, mutta kun saavuimme paikalle, kapakan ovessa oleva juliste kertoi ”Tänä iltana Harri Marstio”. Baarimikko kohautteli olkapäitään, sanoi Kanarialla lomailevan omistajan ilmeisesti sotkeneen asiat ja ilmoitti, ettei minulla ole sinä iltana asiaa lavalle.

Samassa kuulin selkäni takaa ojanpohjia raapivan äänen. ”Mitä helvetin meininkiä? Ette te voi kaverille tommosta tehdä”, Marstio jylisi. ”Joko me esiinnytään täällä tänään molemmat tai sitten me pojat lähdetään muualle soittelemaan.”

Meistä tuli ystävät ja Harri kävi monta kertaa soittamassa talkoilla AP-klubilla Hämeenlinnassa, vaikka rahakeikkaakin hänellä oli riittämiin. Ensimmäisellä vierailulla huomasin, että Marstio piti kitaraa sylissään väärin päin. Kieliä ei siis ollut vaihdettu vasenkätiselle soittajalle sopivasti vaan äijä todellakin pelasi oikeakätistä skebaa ylösalaisin. Asiasta kysyttäessä maestro kertoi, että hän oli perheen ainoa vasuri ja opetteli soittamaan isoveljensä kitaralla, kun ei kotona ollut varaa useampiin soittimiin. Tämä tästä nyt vielä puuttui, ajattelin minä. Voiko legendaarisemmaksi enää mennä?

Tarunomainen oli myös Marstion murtautuminen Suomen kansan tietoisuuteen. Muistan olleeni television ääressä, kun hän lauloi 1980-luvun alkupuoliskolla Levyraadissa englanninkielisen kappaleen Romany Violin. Esitys sai raadin vakiojäsenen Klaus Järvisen runoilemaan, kuinka mustan miehen äänessä on sitä jotain. Siihen pääsi Jukka Virtanen kuittaamaan: ”Ja tämä oli Harri Marstio Kuusankoskelta.”

Mikään levytys ei tee oikeutta sille, miltä Harri Marstio kuulosti livenä. Hänen äänessään kaikuivat kilometrit ja kokemukset, kipu, myötätunto ja viisaus. Intiimeissä pubeissa ja ihmisten lähellä hän oli parhaimmillaan. Suuresta menestyksestä hän ei koskaan päässyt nauttimaan.

Kolumnin otsikko on hienosta kappaleesta Tämä maa, joka löytyy Harrin viimeiseksi jääneeltä studioalbumilta 10. Vuonna 2006 julkaistu levy on hieno testamentti laulajalle, josta monet käyttivät nimitystä Mr Ääni. Siinä oli silkinhieno ihminen.

 

 

 

 

 

 

Menoinfo